Suomalaiset suurmäessä

Törmäsin taannoin hilpeään kuvakaappaukseen ilmeisesti jo kahdeksan vuoden takaisesta uutisesta, jonka mukaan "kaikki suomalaiset hyppäävät suurmäessä lauantaina", ja aloin pohtia mitä tuo oikeastaan tarkoittaisi.

Sanoisin että vähän kiire tuossa tulee, sillä laskujeni mukaan se tarkoittaisi 5,5 miljoonan väkiluvulla 64 ihmistä per sekunti, tai 0,015 sekuntia per ihminen. Joku voi tietysti tässä kohtaa sanoa, että eihän ihan kaikista suomalaisista millään olisi hyppäämään, mutta ei nyt takerruta pikkuseikkoihin.

Jos suurmäen laskennalliseksi pituudeksi heittäisi nyt vaikkapa 130 metriä, ideana siis että edellisen suomalaisen pitäisi olla päässyt kaikella kunnialla alas ennen kuin seuraava lähtee matkaan, muodostuisi keskinopeudeksi 8 666,6 metriä sekunnissa eli aika tarkasti 31 200 kilometriä tunnissa.

Tuo on kyllä melkoista haipakkaa, ja hieman tuntuisi siltä, että suomalaiset pitäisi ampua mäestä jonkinlaisella tykillä, jotta moiseen keskivauhtiin päästään. En ole varma olisiko Spede-lingosta tässä apua.

Vertailun vuoksi, äänen nopeus on Wikipedian mukaan vain 343 metriä sekunnissa eli 1 235 kilometriä tunnissa, ja maailman nopein lentokone Lockheed SR-71 matelee sekin ainoastaan 3 500 kilometriä tunnissa eli suorastaan säälittävällä 3,3 machin nopeudella.

Tässä vaadittu vauhti olisi noin 25 kertaa äänen nopeus eli keskivertosuomalaisen pitäisi laskea juurikin tuolla 25,5 machin nopeudella päästäkseen edellisen alta pois. Siinä ei paljoa aikaa suksien heilutteluun pään yläpuolella mäkimontussa kyllä jää.

Senkin tarkastin, että valon nopeutta tässä ei sentään vielä olla lähestymässä. Se on hyvä sillä muuten tällaisella tempauksella voisi olla kohtalokkaat seuraukset aika-avaruusjatkumolle. Vaikka siis DeLoreanin edellyttämä 88 mailia tunnissa tässä komeasti rikki paukkuukin.

Tietysti oma pohdiskelun aiheensa voisi olla, että olisiko mainittu keskivertosuomalainen enää hengissä hyppynsä jälkeen, mutta ehkä  meidän vain pitää olettaa suomalaisten olevan varustettu yli-inhimillisellä fysiikalla tai supervoimilla. Muuten homma menisi turhankin monimutkaiseksi.

Tällöin nimittäin pitäisi alkaa laskeskellä sitä, millaisella vauhdilla hypänneistä suomalaisista alkaa muodostua mäkimonttuun pihvilihaa, tai millaisella kalustolla sitä olisi mahdollisesti rahdattava pois että kisa voi jatkua, taikka jos näin ei tehdä, miten iso vuori sitä olisi vuorokauden kuluttua kasassa.

Nämä laskelmat perustuvat tietysti siihen ajatukseen että menossa on yhdet kisat ja kaikki suomalaiset hyppäävät yhdessä suurmäessä. Minulle kuitenkin huomautettiin, että "suurmäessä" voi tarkoittaa jotain tiettyä K100-K130 -mäkeä, tai sitten kaikkia niitä. Pelkästään Suomessa on useita suurmäkiä. Samoin ehdotettiin, että ihmiset voisivat hyvin lähteä matkaan vaikka sekunnin parin välein.

Mikäli lähtee siitä että mikä tahansa suurmäki käy niin hyppäämisen voisi hyvin hajauttaa. Jos homman ajattelee realistisesti, olisi esimerkiksi tahti hyppy per minuutti ihan kohtuullinen. Viisi ja puoli miljoonaa hyppyä tarkoittaisi siis yhtä monta minuuttia ja koska päivässä on käytettävissä 1440 minuuttia per suurmäki, tekisi tuo 3820 suurmäkeä.

Urakan voisi hajauttaa myös maantieteellisesti, jolloin säästyttäisiin muuten aiheutuvilta melkoisilta liikenneruuhkilta. Suomessa on tällä hetkellä 309 kuntaa eli tuo tekisi keskimäärin 12 suurmäkeä per kunta. Tietysti se kuinka monta suurmäkeä kuntaan tarvitaan riippuisi asukasluvusta, ja ehkä jotkin pienemmät kunnat saattaisivat pystyä tekemään tässä yhteistyötä, mene ja tiedä.

Jos taas pysytään yhdessä suurmäessä ja otetaan tahdiksi vaikkapa sekunti per hyppy, haasteeksi muodostuu suomalaisten määrä. Mikä on hämmentävää ottaen huomioon, että alhaista syntyvyyttä pidetään tällä hetkellä isonakin ongelmana. Hyppy per sekunti kun tarkoittaisi 5 500 000 sekuntia, ja koska päivässä on vain 86 400 sekuntia, menisi urakkaan tuolla tahdilla 63,7 päivää.

Tietysti voisi ajatella, että samalla kun isän tai äidin voisi saada hoidettua parinkin lapsen hypyt, mutta yli kuudenkymmenen suomalaisen hyppääminen yhdellä kertaa jonkinlaisena akrobaattisena muodostelmana kuulostaa turhan haasteelliselta. Etenkin kun noita ryhmiä tosiaan lähtisi matkaan kerran sekunnissa. Mutta olisihan siinä yleisöllä katseltavaa.

En nyt mene valalle näiden laskelmien paikkaansapitävyydestä, sillä viimeksi vastaavia joutui pyörittelemään lukiossa, ja tuosta on jo melkoisesti aikaa, Mutta vaikka pieniä heittoja mukana olisikin, näen tässä mäkiprojektissa kyllä melkoisia logistisia tai vähintään taloudellisia haasteita.

Korkeampaa demokratiaa

Kuten moni muukin, olen seurannut viime päivät USA:n vaalitoimitusta mielenkiinnolla. Tämän myötä olen tajunnut, että kyllä meillä on tässä suomalaisessa demokratiassa vielä paljon kehitettävää. Ainakin jos vertaa sitä amerikkalaiseen, joka ehdokas Bidenin toissailtana esittämän kommentin mukaan on koko maailman kateuden kohde.

Ensinnäkin on koko suora kansanvaali, jossa niinkin epäoleellinen seikka kuin pelkkä äänimäärä riittää takaamaan voiton. Suomessa olisikin siirryttävä takaisin valitsijamiehiin, niin, että kullakin läänillä tai mielellään kunnalla olisi asukasluvun sanelema määrä valitsijamiehiä, jotka amerikkalaistyyliin menisivät eniten ääniä saaneelle ehdokkaalle.

Näin saataisiin aikaiseksi mielenkiintoisia vaa'ankieliläänejä tai -kuntia, jotka käytännössä ratkaisisivat vaalit. Myös äänestysprosentti saataisiin tällä tavoin laskettua amerikkalaiselle tasolle, koska esimerkiksi Keskustan ehdokkaan kannattajien ei olisi mitään mieltä Uudellamaalla tai Helsingissä vaivautua uurnille lainkaan, samalla tavalla kuin Vihreiden kannattajalla olisi turha tehdä niin maaseuduilla.

Jos tarkkoja ollaan, ylipäätään nykyinen monipuoluejärjestelmä on aivan liian kirjava ja tarjoaa tarpeettoman paljon vaihtoehtoja. Suomessa pitäisikin siirtyä länsimaiseen kaksipuoluejärjestelmään, niin että valittavien puolueiden ja näiden asettamien presidenttiehdokkaiden välillä olisi vain hiuksenhieno ero. Muitakin puolueita toki voisi olla, mutta niillä ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia saada ehdokkaitaan läpi.

Nykyisistä puoleista parhaita ehdokkaita kaksipuoluejärjestelmän puolueiksi lienevät SDP ja Kokoomus. Niille luonnollisesti pitäisi kehitellä myös oudot tunnuseläimet. Aasi ja elefantti on jo käytetty, joten demareilla voisi olla vaikkapa kenguru ja kokoomuslaisilla virtahepo.

Teknisiin yksityiskohtiin mennäksemme, ensinnäkin ovat nämä valitettavan yksinkertaiset suomalaiset äänestysliput. Niitä pitäisi monimutkaistaa lähemmäs amerikkalaista tasoa, niin että samalla kaavakkeella valittaisiin erilaisia lääni- tai kuntakohtaisia virkamiehiä tahi kansanedustajia. Harmillisen selkeästä yksikamarisesta eduskunnasta pitäisi siitäkin siirtyä vähintään kaksikamariseen.

Ylipäätään nykytyylinen keskusvaalilautakunta keskittää prosessia liikaa, ja se tulisi lakkauttaa. Eihän moiselle USA:ssakaan ole tarvetta. Jokaisella kunnalla tai läänillä olisi näin oikeus painattaa omat äänestyskaavakkeensa, niin että ne eivät olisi keskenään liian samanlaisia eivätkä muutenkaan tarpeettoman helppotajuisia. 

Myöskään se että jokainen kansalainen on automaattisesti äänioikeutettu ilman erillistä äänestäjäksi rekisteröitymistä ei ole tätä päivää, saati se että tästä vieläpä ilmoitetaan postitse. Sunnuntaista vaalipäivänä tulisi myös luopua. Tuolla demokratian mallimaassahan yksi syy vaalien pitämiseen viikolla ilmeisesti on se, että pelätään äänestäjien määrän kasvavan muuten liikaa.

Myös äänestyspaikkoja on Suomessa ylimitoitetusti, ja jopa Helsingissä riittäisi hyvin yksi tai korkeintaan kaksi äänestyspistettä. Samoin vangeilta tulisi ottaa pois äänioikeus. Tämän seikan merkitys korostuu, kunhan myös vankien määrä Suomessa saadaan nostettua amerikkalaiselle tasolle. Tähän on vielä matkaa, mutta uskon että tuohon päästään sosiaaliturvan purkamisella ja yksityistämällä vankeinhoito.

Eräs asia joka tulisi suomalaisissa presidentivaaleissa niin ikään muuttaa, on nykyinen, suoraan sanoen naurettava käytäntö, että niiden voittaja selviää saman illan aikana, niin että sen päätteeksi ehdokkaat kättelevät toisiaan sopuisasti kameroiden edessä. Olen itse ollut mukana ääntenlaskijana eduskunta- ja kuntavaaleissa, ja onhan se vähän epäilyttävää, että homma on paketissa isossakin vaalipiirissä muutamassa tunnissa.

Homma voitaisiin hyvin venyttää Suomessakin kuvatuilla parannuksilla useampipäiväiseksi. Ennakkoääniä saisi alkaa laskea vasta vaali-iltaa seuraavana päivänä ja viimeisiä, vaa'ankielialueiden sekavia kaavakkeita pitäisi syynätä erityisen tarkkaan, siinä missä jomman kumman puolueen hallitsemalla alueella ei olisi niin väliä, vaikka joitakin säkillisiä ääniä hukkuisikin.

Ja kuten olemme viime päivinä nähneet, presidenttiehdokkailla sekä näiden kampanjakoneistoilla tulisi todellisessa demokratiassa olla oikeus nostaa prosessin aikana oikeusjuttuja sekä esimerkiksi vaatia ennakkoäänien mitätöintiä, perustuen vaikkapa siihen oliko jollain äänestyspaikalla jonkin puolueen toimitsija tupakilla juuri silloin kun jotain laatikkoa avattiin.

Myös ehdokkaisiin pitäisi satsata nykyistä enemmän. Mielellään nämä saisivat olla sen verran värikkäitä tapauksia, että esimerkiksi istuvaa presidenttiä pitäisi vaalihuoneistojen sulkeuduttua pitää pari päivää jotakuinkin koko esikunnan ja adjutanttien voimin suljettujen ovien takana Presidentinlinnassa, niin ettei tämä karkaa koko ajan tiedotusvälineiden eteen horisemaan omiaan.

Eihän mikään tästä yksinään toki nostaisi Suomea maailman kirkkaimman demokratian tasolle, mutta suunta ainakin olisi oikea.

"Children of Blood and Bone" Pitch Meeting

This installment of Asteroid K will be in English, since it really wouldn't work in Finnish, which is the usual language of this blog. In order to understand it better, it is adviced to first visit Screen Rant's Youtube page first, and to return here only afterwards. This blog post is published with sincerest apologies to Tomi Adeyemi and Ryan George.


Publisher: So, you have a new young adult novel idea for me?

Agent: Yes sir, I do. It's called "Children of Blood and Bone".

Publisher: Oh, sounds cool. So, what's it about?

Agent: Well, do you remember Zamunda in "Coming To America?"

Publisher: In the movie with Eddie Murphy playing the prince? Sure.

Agent: Okay, do you remember Wakanda in "Black Panther"?

Publisher: Of course!

Agent: Well, it's going to be just like that, but with magic!

Publisher: Sounds great! So what happens in the book?

Agent: Well, it's set in this land called Orïsha where there's this evil king, who had destroyed magic a decade earlier. But now it's starting to coming back, and this underage girl called Zélie has to do this ritual in a month's time with his brother and the king's escaped daughter, who has lived all her life inside the palace, to bring the magic back for good, because otherwise it will be destroyed forever.

Publisher: Really? That's a bit unlikely set of characters, especially considering the scale of what they are about to do, and what's at stake. There wouldn't have been more suitable or qualified people to do it?

Agent: Well, this is a young adult novel.

Publisher: Oh, I forgot!

Agent: But before they can do this they have to have these three magic artefacts, while they are chased by the king's son and his troops. Basically there will be lots of running from one place to another.

Publisher: Why is that?

Agent: So that the book could happen!

Publisher: Well okay then! But I must admit it still sounds quite an overly used fantasy novel plot.

Agent: Oh, it is, but now it's fresh because it's black! Also the world the story takes place in is really cool. Orïsha, the place where the novel is set, sounds and appears like Africa, but isn't.

Publisher: That does sound black. What else is there?

Agent: Well, there's these lions and leopards and so on, who have been domesticated, but we will change their names a bit to make them sound cooler.

Publisher: Really? That sounds a bit unrealistic. (Corrects glasses.) After all, as anyone who has read Jared Diamond's "Guns, Germs and Steel" know the rise of civilization was about domesticating grass eaters, and doing the same with big meat eaters is highly improbable.

Agent: Well, I really haven't thought of that, so I have to ask you to get off my back on that one.

Publisher: Well, I do that then!

Agent: But there's lots of other cool stuff too. And at one point there's this giant arena in the middle of the desert where they have this gladiator type podracing thing.

Publisher: Wow.

Agent: And the best thing is, it's filled with water!

Publisher: Wow. Wait, in the desert? Where does the water come from?

Agent: I don't know!

Publisher: Fair enough!

Agent: But like you said, the plot is pretty straight rip-off from tons of fantasy books. You don't want to stress the readers' brains with anything too original?

Publisher: I sure don't.

Agent: The society will be described very black and white. The king will be really evil and one-dimensional, all the people are oppressed, and the soldiers will be these sexist machos who will try to take advantages with underage girls and so on.

Publisher: Oh, taking advantages with underage girls is tight!

Agent (uneasy): Okay... Uh, I hope you don't mind me saying, but that sounded really... wrong.

Publisher: Now that you mention it, I guess it did.

(Awkward silence.)

Publisher: Oh, speaking of underage girls...

Agent: Sir, I still hope you don't mind me saying but that isn't helping.

Publisher: I mean was just wondering, since this is a young adult novel, how are you going to make it relatable to the market group?

Agent: Oh, it will be super easy, barely an inconvenience. We're going to make the protagonists really immature, annoying, moany and bitchy to each other.

Publisher: Well, that worked in "Star Trek: Discovery", so it should do so here as well. We all know making everyone really immature, annoying, moany and bitchy to each other is the best way to create drama.

Agent: It sure is.

Publisher: Well, how many pages there will be?

Agent: Oh, about three hundred or so.

Publisher: Oh. Could you fatten it up to over five hundred pages?

Agent: Well, I guess I could do that.

Publisher: Great. After all, we all know, fantasy readers won't touch anything if it's not a trilogy with each part at least five hundred pages. It is a trilogy, right?

Agent: Of course it is!

Publisher: Great! But seeing how clichéd this all is, you don't think someone will try and make... say, "Pitch Meeting" parody about it on their blog?

Agent: Oh, I don't think you have to worry about that...

Hirvi vai ei?

Projektini saada katsottua läpi kaikki viimeisen puolentoista vuosikymmenen aikana valmistuneet supersankarielokuvat, jotka olen syystä tai toisesta jättänyt väliin, etenee tasaisen varmasti pohjaa kohti. Tällä kertaa seikkaillaan jo melko syvissä vesissä, ja käsittelyssä on kaksi vuosina 2007 ja 2011 valmistunutta Ghost Rider -elokuvaa. 

Vaikka on tullut luoneeksi yhtä ja toista innovatiiviseksikin katsottavaa vuosien varrella, Marvel ei ole sarjakuvayhtiönä koskaan kainostellut hyödyntää erilaisia pinnalla olevia ja ajassa liikkuvia aiheita. Sienen lailla se onkin imenyt supersankariuniversumiinsa vaikutteita milloin naisliikkeestä tai mustien kansalaisoikeusliikkeestä, milloin Tolkien- tai Lovecraft-tyyppisestä fantasiasta, milloin aasialaisista itsepuolustuslajeista tai discomusiikista.

Tämä pätee myös Ghost Riderin hahmoon. Easy Rider (1969) -elokuvan aallossa Marvel loi 1970-luvun alussa hahmon joka yhdisti moottoripyörät ja kauhuaiheen. Yhtiöllä oli ollut jo aiemmin samanniminen sankari, joka oli seikkaillut villissä lännessä, mutta joka nyt siis otettiin uusiokäyttöön.

Ghost Rider, suomalaisittain Aaveajaja, oli sirkuksen surmanajaja Johnny Blaze, joka tarpeen tullen muuttui tulikalloiseksi demoniksi rankaistakseen syyllisiä. Hahmon syntytarinassa Blaze myy sielunsa paholaiselle, joksi sittemmin paljastui Marvelin oma stand-in-vihtahousu, pukinsorkkainen superpahis Mefisto. Myöhemmin tarinaa syvennettiin ja paljastettiin Aaveajaja-persoonan olevan demoni nimeltä Zarathos.

Aaveajajan merkittävin ase. liekehtivän moottoripyörän ohella luonnollisesti, oli tämän katumuskatse, joka laittoi kohteekseen joutuvat kohtaamaan pahat tekonsa, sekä kettinki, jota hän pyöritti kuin Ihmenainen lassoaan ikään.

Suomessa hahmo nautti suurinta suosiotaan 1990-luvulla, jolloin se seikkaili meillä Sarjakuvalehden sivuilla. Aaveajaja lieneekin ollut monelle tuolloin herkässä olleelle teinilukijalle Thorin, Hulkin, Wolverinen ja muun Ryhmä-X:n ohella tutumpi kuin monet sukulaiset.

Meillä julkaistut seikkailut olivat uudempaa, rebootattua Aaveajajaa. Tuossa vaiheessa Zarathos oli saanut kiusattavakseen uuden sielun, ja nimihahmona seikkaili näissä seikkailuissa nuorukainen nimeltä Danny Ketch. Myös Blaze nähtiin mukana näissä seikkailuissa, jotka olivatkin melkoisen synkkäsävyinen yhdistelmä kauhu- ja toimintasarjakuvaa.

Itse en koskaan kuulunut tarinoiden ihailijoihin, sillä tuolloin julkaistut seikkailut oli piirretty makuuni turhan karkeasti. Tämän lisäksi lehtiin liittyy eräs mielenkiintoinen, lähinnä painotekninen anekdootti. USA:ssa hyvänäkin idea kehitetty ajatus lisätä sarjakuvan synkkyyttä täyttämällä ruutujen välinen ja ulkopuolinen tila mustalla värillä nimittäin tarkoitti huonommalle paperille painettuna sitä, että yli satasivuisen lehden luettuaan sai käydä pesemässä sormensa puhtaaksi painomusteesta.


Aaveajajan ensimmäinen elokuva, Ghost Rider valmistui 2007, pääosassaan Nicholas Cage. Cagella oli takanaan epäonninen Tim Burtonin vetämä, vuosituhannen vaihteen jälkeen lopullisesti haudattu  Teräsmies-projekti johon olen aiemminkin viitannut. Cagelle projektin leviäminen käsiin oli katkera pala, sillä hän vaikuttaa olevan oikea sarjakuvafani. Paitsi että hän on nimennyt poikansa Kal-Eliksi, myös hänen taiteilijanimensä loppuosa on tiettävästi kunnianosoitus Marvelin Luke Cagelle.

Teräsmieheksi Cage ei siis koskaan päässyt, mutta Aaveajajana hän sai koettaa onneaan kahden elokuvan verran. Lopputuloksena ei kuitenkaan ollut aivan sitä mitä rooli Teräsmiehenä olisi Cagelle onnistuessaan tuonut, sillä syntynyt kahden elokuvan parivaljakko on kokonaisuutena epätasainen eikä lukeudu supersankarielokuvan aateliin.

Hahmon taustatarina on etenkin ensimmäisessä elokuvassa melkoisen pelkistetty. Kertojaäänen saattelemana kuulemme villin lännen päiviin ulottuvan tarinan siitä, että jokaisen sukupolven aikana paholaisella on ollut oma Aaveajajana tunnettu käskyläisensä. Mukaan on siis otettu vain 1970-luvun alun sarjakuvatarinoista tuttu osuus, ja pois on jätetty Zarathokset ja muu yliluonnollinen saippuaooppera sotkemasta kuviota.

Ensimmäisen Ghost Rider -elokuvan tarina alkaa 1980-luvulta, alkuperäistarinaan nähden uskollisesti sirkuksesta jossa teini-ikäinen Johnny Blaze toimii isänsä kanssa surmanajajana. Isänsä hengen pelastaakseen Johnny päätyy puolivahingossa tekemään kaupat paholaisen kanssa, josta käytetään elokuvassa nimeä Mephistopheles.

Lopputuloksena Johnny joutuu jättämään kauniin espanjalaisverisen tyttöystävänsä ja ajamaan moottoripyörällään auringonlaskuun, joka elokuvassa tuntuu olevan tapa jolla miehet ongelmansa ratkovat. Tämä jälkeen seuraakin parinkymmenen vuoden loikka ajassa eteenpäin, ja teini-ikäisestä Johnnysta on tullut Nicholas Cagen näköinen surmanajamisen supertähti, jolla on itsepintainen kuolemanvietti. 

Koska etenkin toiminta- ja supersankarielokuvat joko toimivat tai eivät toimi riippuen siitä miten pääosassa nähtävä nimisankari jaksaa tarinan kantaa, on harmillista että Cagen roolisuoritus jättää tässä paljon toivomisen varaa. Asia kauniisti ilmaistaksemme.

Cage vetää roolinsa etenkin ensimmäisessä elokuvassa läpi kuin unissakävelijä, ja hänellä tuntuu olevan näyttelijäntyössään kaksi vaihetta: pihalla oleva toljottelu ja hysteerinen ylinäytteleminen. Elokuvan Blaze on kummallinen yhdistelmä sirkuksen surmanajajaa ja Las Vegas -kauden Elvistä, kuuluisuuden ja ihailijoiden piirittämä supertähti, jolla ei kuitenkaan vaikuta olevan kaikki marmorikuulat kanootissa.

Mephistophelesinä elokuvassa nähdään Peter Fonda, joka tekee roolityönsä varsin lipevästi, jopa viettelevästi. Tämä saa aikaan sen, että jokainen kohtaus jossa joko teini-ikäinen tai keski-ikäistynyt Johnny Blaze esiintyy hänen kanssaan, saa hämmentävän ja kaikesta päätellen täysin tahattoman homoseksuaalisen pohjavireen.

Kun elokuvaa tarkastelee kokonaisuutena, tuntuu se paitsi kovin amerikkalaiselta, myös leimallisen miehiseltä. Juonellisesti elokuva on kallellaan vanhaan lännenkuvastoon, jossa perinteisesti ei naisille juuri tilaa ole, ja sen miljööt, keikkabusseista ja prätkäsirkuksesta preeriamaisemiin ja harrikkabaareihin, näyttäytyvät ylikorostetun maskuliinisina.

Itse asiassa elokuvassa on mukana tasan yksi naispuolinen roolihahmo, kinuski-silmäkarkkina toimiva Eva Mendes. Mendesillä on juuri niin monta kohtausta kuin vaaditaan, jotta saadaan määritetyksi hänen olevan nimihahmon nuoruudenrakastettu, ja sankarilla olevan häntä kohtaan edelleen tunteita, jotta tämä voidaan siepata elokuvan loppupuolella. Lisäksi, jotta asia ei jäisi kenellekään epäselväksi, taustalla rämpäytetään espanjalaista kitaraa joka kerta kun tästä tulee puhe.

Elokuvan ehdottomasti sympaattisimman roolityön tekee vanha länkkärinaama Sam Elliot, joka näyttelee Johnnya auttavaa ja oikeaan suuntaan tönivää vanhaa haudankaivajaa. Elliot tosin tekee roolityönsä sellaisella myhäilevyydellä, että tulee mieleen roolihahmon itsekin tietävän olevansa elokuvassa, ja suhtautuvan rooliinsa vähintäänkin lievällä huvittuneisuudella.

Kokonaan omissa sfääreissä näytteleminen liikkuu elokuvan varsinaiseen pääpahiksen Blackheartin kohdalla. Wes Bentley nimittäin vetää roolinsa hevibändiä muistuttavine apulaisineen sellaisella ylinäyttelemisellä, että lopputulos muistuttaa suurimman osan ajasta joko parodialta tai harvinaisen kieli poskessa tehdyltä Buffy vampyyrintappajan tai Xenan jaksolta.

Kovinkaan uskollisena elokuvaa ei pahistensa puolesta voi pitää. Fondan Mephistopheles ei ole Marvelin pukinsorkkainen Mefisto, van enemmänkin tavanomainen, sopimuspaperia heilutteleva normipaholainen. Sama pätee elokuvan varsinaiseen pääpähikseen Blackheartiin, joka on kaukana sarjakuvien varsin Lovecraft-henkisestä Mustasydämestä.

Jos elokuva ei juonellisella puolella auokaan uusia uria, sitä eivät tee myöskään efektit tai se mitä nimihahmosta on onnistuttu saamaan siinä irti. Elokuvan aaveajajaefekteihin tiettävästi työnnettiin valmistumisaikanaan kiitettävästi rahaa, ja vaikka ne toistavatkin sarjakuvien hahmon uskollisesti, voi niitä kritisoida myös ennalta-arvattaviksi, jopa tylsiksi. Aaveajajakohtaukset ovat toki komeita, mutta ottaen huomioon hahmon ulkonäön on vaikea kuvitella niiden muuta olevankaan.

Elokuvan hienoimpiin kuuluu kohtaus jossa kahden eri sukupolven aaveajajat matkaavat öisen preerian halki toinen hevosen, toinen moottoripyörän selässä liekkivanat perässään. Eeppiseksi kohtauksen tekee taustalla soiva, aiheen "ainoa oikea" tunnusmelodia eli Stan Jonesin "Riders In The Sky", olkoonkin että Pertti Metsärinteen yhtye on loistokkaasti pilannut kappaleen pariltakin sukupolvelta suomalaisia. Valitettavaa on, että elokuvan upein kohtaus kestää vain noin minuutin. 

Kirjoittaessani jokin aika sitten Green Lanternista kommentoin, että elokuvassa ei olisi periaatteessa mitään vikaa jos se olisi valmistunut vuoden 2011 sijasta paria vuosikymmentä aiemmin. Sama tulee etsimättä mieleen ensimmäistä Ghost Rider -elokuvaa katsoessa.

Ghost Rider on uskomattoman kaavamainen, vailla minkäänlaisia nyansseja oleva tuotos, ja elokuvaa katsellessa tulee etsimättä olo kuin käsikirjoittajat olisivat halunneet saada mukaan joka ikisen tietämänsä toimintaelokuvan kliseen. Tarinan loppu, Johnny Blazen halutessa sittenkin pitää kirouksensa saadakseen tehtyä sen avulla hyvää, tuo jopa mieleen televisiosarjan pilottijakson, jolta koko elokuva oikeastaan vaikuttaa.

Valmistumisajankohtaansa nähden elokuva vaikuttaa jopa hämmentävän vanhanaikaiselta. Tämä pätee niin tarinankuljetukseen, kuvaukseen kuin ylipäätään elokuvan asetelmiin. Monet elokuvan kohtauksista olisi hyvin voinut kuvitella kuvatun 1990- tai 1980-luvulla, jotkut jopa 1970-luvulla. Ja niin nostalgiafani kuin olenkin, tässä tapauksessa vanhanaikaisuus ei ole hyvä asia.


Kun ottaa huomioon kuinka kaavamainen tuotos vuoden 2007 Ghost Rider oli, tuntuu hämmentävältä ajatella elokuvan saaneen neljää vuotta myöhemmin jatko-osan Ghost Rider: Spirit of Vengeance. Etsimättä mieleen nousee kysymys kuka tuottajaportaassa on mahdollisesti tehnyt paholaisen kanssa diilin saadakseen jatko-osan aikaan, niin vähän potentiaalia sarjan ensimmäinen elokuva osoitti.

Yllätykseni olikin suuri, kun jatko-osa paljastui edeltäjäänsä huomattavasti katsottavammaksi. Kameran ja kuvan käyttö on elokuvaa huomattavasti dynaamisempaa, tarina etenee käänteestä toiseen ilman suvantokohtia, ja lopputuloksena onkin parituntinen toimintavääntö. josta on leikattu tyhjäkäynti pois. Jos ensimmäinen Ghost Rider oli lännentarina- ja surmanajajavirityksineen kuin sarjakuvien 1970-luvun versio, edustaa jatko-osa enemmänkin 1990-luvun turboahdettua Aaveajajaa.

Syntytarina on laitettu jatko-osassa siinä määrin uusiksi että sen kohdalla voi puhua lähes rebootista. USA:n preeriat on nyt niin ikään unohdettu, ja tapahtumat on siirretty vanhalle mantereelle. Vaikka kyseessä lienevät olleet budjettisyyt, tekee tämä lopputuloksesta piristävän erilaisen. Elokuvassa liikutaan kaukana isoista kaupungeista, jylhissä turkkilaisissa kalliomaisemissa. Myös itse liekkikallo näyttää elokuvassa paremmalta, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa pahemmalta ja ilkeämmältä, sanalla sanoen joltain miltä helvetin lieskoista nousseen demonin kuuluisikin.

Mukana ei ole sen enempää naisrooleja kuin edeltäjässäkään, mutta naispääosassa nähtävässä Violante Placidossa on huomattavasti enemmän tulta ja tappuraa. Juonen keskiössä on Placidon esittämän Nadyan poika Danny, josta tämän biologinen isä, Ciarán Hindsin kiitettävän vastenmielisesti esittämä Mephistopheles haluaa itselleen uuden ruumiin. Tätä kautta etenkin elokuvan loppupuoli alkaa uhkaavasti muistuttaa Omen III -elokuvaa.

Pahiten elokuva valitettavasti kompasteleekin nimenomaan konnapuolella. Hindsin Mefistopheles ei ole pahiksena kovinkaan mieleenpainuva, mutta tätäkin pahemmin roolissaan epäonnistuu Johnny Whitworthin Blackout, vaikkei toki sorrukaan aivan yhtä pahaan ylinäyttelemiseen kuin Bentley ykkösosassa.

Pääosassa nähdään tässäkin elokuvassa Nicholas Cage. Kuluneet neljä vuotta näkyvät Cagen naamassa, mutta viisaasti ajan kulumista ei ole edes yritetty peittää. Ykköselokuvan hiuslisäkkeestä jolla Cage saatiin muistuttamaan kylliksi elokuvan teiniversiota on nyt luovuttu, ja elokuvan Johnny Blaze on harmaata ohimoilleen saanut, keski-ikäistynyt ja samalla myös hieman väsähtänyt sankari.

Cagen rinnalla elokuvassa nähdään Idris Elba, ja myös Christopher "There can be only one" Lambert tekee elokuvassa pienen sivuosan. Elba esittää Moreauta, salaperäisen munkkiveljeskunnan edustajaa, jolla on tehtävänään Dannyn suojeleminen paholaisisltään. Kiintoisaa on se, että elokuva valmistui samana vuonna kuin ensimmäinen Thor-elokuva, jossa Elba pääsi ensimmäistä kertaa kokeilemaan Heimdallin epämukavaa kypärää.


Siitä huolimatta että itse pidin jatko-osaa ykköselokuvaa toimivampana, tekemäni konsultaatio internetin kanssa paljastaa minun olevan mielipiteineni vähemmistössä, ja elokuvien yleisesti saama tuomio onkin lähinnä päinvastainen. Sata miljoonaa dollaria maksanut ykköselokuva kääri lipputuloja tuplasti budjettinsa verran, ja niin fanit kuin kriitikotkin näyttävät olleen siihen tyytyväisiä.

Jatko-osan budjetti sen sijaan oli vain puolet sen mitä edeltäjällään, eivätkä myöskään sen lipputulot kohonneet läheskään samalle tasolle. Etenkin ottaen huomioon pienemmän budjetin on hämmentävää miten paljon paremmalta elokuva ja etenkin sen aaveajajaefektit näyttävät. Toisaalta pitää muistaa että vuosien 2007 ja 2011 väli on varsin kriittinen mitä tulee tietokone-efektien kehittymiseen elokuvissa.

Tiedä häntä vierastiko amerikkalaisyleisö euroooppalaisia maisemia ja näyttelijöitä, mutta niin kriitikot kuin fanitkaan eivät lämmenneet jälkimmäiselle elokuvalle. Muun muassa se oli ehdolla Golden Raspberry -palkinnon saajaksi sarjassa "surkein jatko-osa tai reboot". Myös Cage vaikuttaa olleen lopputulokseen pettynyt, ja hän ilmoitti pian sen valmistumisen jälkeen, että sarja päättyy hänen osaltaan tähän.

Vuotta myöhemmin hahmon oikeudet siirtyivät kaikessa hiljaisuudessa takaisin Marvelille, ja kun hahmo seuraavan kerran hahmo nähtiin liikkuvassa muodossa se tapahtuikin vuonna 2016 Agents of S.H.I.E.L.D. -televisiosarjassa. Tässä vaiheessa niin tulikallon näyttelijä kuin siviiliminäkin olivat vaihtuneet, ja moottoripyörän selässä oli jälleen uusi riivattu sielu.

Hämmästyttävä hämähäkki

On aika palata Captain Marvelin jälkeen normaaliin päiväjärjestykseen. Huolimatta siitä ettei nyt aiheena olevilla elokuvilla ole ikää kuin muutama vuosi, kuuluvat ne menneisyyteen yhtä auttamatta kuin Superman Returns (2006) josta kirjoitin hieman aiemmin. Käsittelyssä ovat elokuvat Amazing Spider-Man (2012) ja Amazaing Spider-Man 2: The Rise of Electro (2014). Suuri voima tuo jälleen mukanaan suuren vastuun.   

Aikailin pitkään Amazing Spider-Man -elokuviin tarttumista. Niistä ensimmäisen valmistuessa elokuvasta Spider-Man 3 (2007) oli kulunut vain muutama vuosi, ja pidin franchisen käynnistämistä uudelleen näin pian jokseenkin kummallisena. Myöskään kommentit, jotka olin elokuvista kuullut eivät rohkaisseet tarttumaan niihin.

Sam Raimin ensimmäinen Spider-Man saapui valkokankaalle vuonna 2002, uskomattomien oikeustaistelujen jälkeen, kaksi vuotta Bryan Singerin ensimmäistä X-Meniä myöhemmin, ja kuutta vuotta ennen MCU:n lähtölaukauksena toiminutta Iron Mania (2008). Elokuva kertoi Hämähäkkimiehen syntytarinan sarjakuvaversiota seuraillen, ja kyseessä onkin uskollisin versio joka hahmosta on toistaiseksi valkokankaalla nähty.

Versioiden jatkumossa Tobey McGuire -Hämähäkkimiehillä on jossain määrin sama rooli kuin Reeve-Teräsmiehillä on aiheen myöhempien tulkintojen rinnalla. Kyseessä oli hahmon ensiesiintyminen suuren budjetin elokuvassa, ja ne näyttivät yhden version siitä miten tietyt asiat valkokankaalla tuli tehdä, tai miten niitä ei tullut tehdä.

Kun nyt käsittelyssä olevat Garfield-Hämähäkkimiehet laitettiin tulille, onkin selvää käsikirjoittajien tajunneen etteivät he voi tehdä nimisankarin syntytarinaa uudestaan samalla tavalla. Elokuva tekeekin pitkin matkaa irtiottoja kanoniseen Hämähäkkimies-loreen ja samalla hahmon sarjakuvahistoriaan.

Merkittävä juonellinen pokkeama elokuvassa liittyy Peterin vanhempiin. Sarjakuvissa hahmot on perinteisesti pidetty kokolailla taka-alalla. Eräässä julkaistussa tarinassa näistä tosin tehtiin salaisia agentteja, jotka lopussa päättävät jättää vaarallisen elämänsä ja perustaa perheen Peterin äidin tajuttua olevansa raskaana.

Amazing Spider-Man -elokuvissa näistä ei tehdä aivan salaisia agentteja, mutta paljoa ei tästä puutu. Paljastuu nimittäin, että se joka tässä versiossa Peterin voimat mahdollistavan tieteellisen keksinnön takana aikanaan oli, on itse asiassa Peterin isä. Tähän juonikuvioon liittyy myös Peterin vanhempien kuolema hämärissä olosuhteissa.

Ben-setänä elokuvassa nähdään Martin Sheen, jonka tulkinnassa hahmosta on huomattavasti enemmän särmää kuin Raimi-elokuvissa nähdyssä Cliff Robertsonin sympaattisessa versiossa. Luodin Ben mahaansa kuitenkin jälleen saa, ja Peter joutuu opettelemaan nöyryyttä, ei kuitenkaan yhtä suurella tai ainakaan samanlaisella painotuksella kuin aiemmassa elokuvassa.

Kokonaan oma lukunsa on elokuvan May-täti. Ylipäätään May Parkerin hahmon kehittyminen eri elokuvaversioiden myötä on kohtalaisen mielenkiintoinen prosessi. Samalla tavalla kuin Teräsmiehen kasvattivanhemmat, on May-täti nimittäin jokaisen version myötä vain nuorentunut.

1970-luvun Hammond-Hämähäkkimiehissä esiintynyt May-täti oli melko etäiseksi jäävä hahmo, jolla ei kahdessa tv-elokuvassa edes ole kovin montaa yhteistä kohtausta ottopoikansa kanssa. McGuire-elokuvissa hahmolle on annettu enemmän tilaa, ja vaikka tulkinta onkin uskollinen sarjakuvaversiolle, ei se tee siitä kovin kiinnostavaa.

Amazing Spider-Manissa May-tätiä on selvästi nuorennettu, ja Sally Field tekeekin varsin onnistuneen tulkinnan hahmosta: selvästi jo myöhäiseen keski-ikään ehtineen naisen, jossa on kuitenkin vielä tulta ja tappuraa. Tämä ei toki ole yllätys, onhan 1970- ja 1980-luvuilla merkittävimmät elokuvaroolinsa tehneen Fieldin tavaramerkki nimenomaan elämänmakuiset, realistiset naishahmot. Fieldin omat arviot näyttlijäsuorituksestaan ovatkin sitten vähemmän mairittelevia.

Uusimmassa versioissa tämä kehitys on viety jo toiseen äärimmäisyyteen. Niissähän May-tätinä nähdään Tony Starkia selkeästi sillä silmällä katseleva Marisa Tomei, jolle edes f-sana ei ole tuntematon. Itse asiassa allekirjoittaneella meni Civil War -elokuvaa katsoessa ensi alkuun täysin ohi kuka Peterin tulevaisuudesta Tonyn kanssa keskusteleva kuuma tapaus edes on.

Toisaalta on myönnettävä, että kaksi viimeisintä versiota päivittävät tarinaa kiitettävällä tavalla lähemmäs nykyaikaa. Vaikka kuvio lienee ollut 1960-luvulla järkeenkäypä, ei nykyisin ole kovin uskottavaa, että teini-ikäisellä pojalla olisi kasvattivanhempanaan elämässä nippa nappa kiinni oleva hauras vanhus.

J. Jonah Jamesonia ei Amazing Spider-Maneissa sen sijaan nähdä edes yhden karjaisun, sikarinsavun pöllähdyksen tai viiksikarvan vertaa, vaan hahmo on mukana ainoastaan yhden yksirivisen sähköpostin verran. Näin siitä huolimatta että Peter tässäkin versiossa myy Hämähäkkimies-kuviaan Daily Buglelle. Toisaalta on hyvä että kuviolle ei panna enää paljoakaan painoa, siitä kun on puhelinkameroiden myötä tullut aina vain epäuskottavampi.

Elokuvien konnakaarti on kauniisti luonnehdittuna epätasainen. Ykköselokuvassa nähtävä Rhys Ifans tekee kiitettävän sympaattisen Curt Connorsin, mutta sortuu Liskona ylinäyttelemiseen. Kakkoselokuvassa alku- ja loppupuolella esiintyvä Sarvikuono sen sijaan onnistuu olemaan kiitettävän hauska venäläisidiootti.

Jälkimmäistä elokuvaa on kritisoitu juonellisesta tempoilusta, ja totta onkin, että se ei tunnu osaavan päättää kuka elokuvan pääpahis on. Jamie Foxx esiintyy elokuvassa Hämähäkkimieheen pahan fanikompleksin kehittävänä, lähinnä B. Virtasen mieleen tuovana perusinsinöörinä, josta kehittyy tarinan myötä kiitettävän vaikuttava, Watchmenin Tohtori Manhattanin mieleen tuova sini-ihoinen Elektro.

Jos Foxxin Elektrossa onkin aitoa riipaisevuutta, huomattavasti huonommin onnistuu Peterin ja Harry Osbornin välille kehitettävä ihmissuhdekuvio. Harry on elokuvassa perinnölliseen sairauteen kuolemassa olevan miljardööri Norman Osbornin poika sekä Peterin lapsuudenystävä. Itseäni tosin jäi askarruttamaan missä täysin eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat Peter ja Harry olisivat voineet lapsena tavata. Myös tapa, jolla ystävysten välille saadaan aikaiseksi välirikko, tuntuu pakotetulta.

Siinä missä Dane DeHaanin Harry on rakennettu huonosti. huomattavasti paremmin hän istuu Vihreän Menninkäisen rooliin, pessen itse asiassa mennen tullen Willem Dafoen version ensimmäisestä Spider-Man -elokuvasta. Juonellisesti tarina kuitenkin loikkii, ja Harryn muuttuminen käkättäväksi superpahikseksi, jotta palaset saadaan oikeisiin asentoihin elokuvan lopun lähestyessä, oikoo melkoisesti mutkia.   

Logiikka heittää elokuvissa muutenkin iloisesti häränpyllyä, mitä tulee siihen miten fysiikka tai kemia toimivat. Kummankin elokuvan loppuväännöissä katsojan on yksinkertaisesti laitettava aivonsa pois päältä jottei nyrjäyttäisi niitä. Toisaalta realismi ei ole koskaan ollutkaan supersankarielokuvien vahvuus.

Tätä kautta päästään kätevästi kysymykseen sankarin seittisingoista, jotka Peter alkuperäistarinan mukaan rakensi itse huoneessaan. Hammond-Hämähäkkimiehet seurailivat tässä suhteessa sarjakuvaversiota, mutta lopputulos ei ollut järin uskottava. McGuire-versiossa seittisinkokysymys ratkaisiin selittämällä kyseessä olevan osa Peterin mutaatiota, ja viimeisimmässä, Holland-versiossa siten, että koko hypertekninen puku on Tony Starkin rakentama.

Garfield-Hämähäkkimies tasapainoilee tässä suhteessa perinteisen ja modernin rajalla. Orgaaninisista seittisingoista on nyt siirrytty takaisin mekaanisiin, mutta voimansa Peter saa jälleen geenimuokatun hämähäkin pistosta. Mukana toki on viittaus orgaanisiin versioihinkin. Peterin hoippuessa kylpyhuoneeseen pian voimansa saatuaan ja puristaessaan hammastahnatuubia liian voimakkaasti on tuloksena peilille lennähtävä valkoinen lasti.

Ehdottomasti suurimmat elokuvan ottamat vapaudet liittyvät Peter Parkerin hahmoon ja Andrew Garfieldin tulkintaan tästä. Kuten sanottua, on ymmärrettävää, etteivät tekijät voineet mielestään toistaa ensimmäisen Spider-Manin asetelmia liian suoraan, ja halusivat erottautua siitä mahdollisimman paljon. Tämä pätee myös Peterin hahmoon, ja tässä tapauksessa tuota irtiottoa on mielestäni liikaa.

Elokuvan Peter ei ole rillipäinen kiusattu lukutoukka, ja ainoa viittaus siihen että hänellä olisi vaikeaa koulussa liittyy Flash Thompsonin hahmoon. Tästä on tehty elokuvassa tehty jääkaappia muistuttava appelsiinikainalo, joka ei esiinny mukana paria kohtausta enempää. Skeittilautoineen ja muun habituksensa puolesta Garfieldin Peter tuokin lähinnä mieleen amisnuorukaisen.

Sinänsä realistista, elokuvan Peterillä vaikuttaakin olevan enemmän ongelmia kotonaan, etenkin tämän voimien puhjettua, ja pitkin elokuvia hän törmäilee ympäristönsä kanssa tavalla joka tekee hänestä pitämisestä vaikeaa. Viimeistään kakkoselokuvan alkupuolella on katsojalle selvää, että kyseessä ei ole tuntemamme Peter.

Kaikki tämä tekee toki luontevammaksi Hämähäkkimiehen huulenheiton taistelun lomassa, vaikka näin toki menetetäänkin se, että supersankarin tulisi olla luonteeltaan mahdollisimman erilainen kuin siviiliminänsä. Kieltää ei kuitenkaan voi, että Garfield tekee ehkä parhaan valkokankaalla koskaan nähdyn Hämähäkkimiehen. 

Jos Andrew Garfieldin amispoikacharmi ei minuun purrutkaan, toisin on Gwen Stacyn laita, jossa roolissa elokuvassa nähdään Emma Stone. Ottaen huomioon hahmon roolin Hämähäkkimies-kaanonissa, onnistuu Stone tekemään yllättävän hyvän Gwen Stacyn sekä siirtämään hahmoon liitetyn liki ylimaallisen enkelimäisyyden valkokankaalle.

Pieniä muutoksia alkuperäistarinaan on toki tehty, ja lukiota käyvä Gwen on ensimmäisen elokuvan alkaessa harjoittelijana Oscorpissa, jonka ympärille kaikki tieteellinen juoniaines kummassakin elokuvassa rakentuu. Gwenistä onkin tehty elokuvassa huomattavasti Peteriä älykkäämpi, ja hahmojen suhdetta kuvaa hyvin Stonen oma kommentti siitä että Peter on parivaljakon muskelit, Gwen sen aivot.

Myös juonellisesti elokuva keskittyy sarjakuvista tuttuun Gwen Stacyn saagaan. Vaikka tarjoaakin oivan tarina-aihion, on tällä myös varjopuolensa. Jokainen joka tuntee sarjakuvatarinan arvaa niin kapteeni Stacyn kuin Gweninkin kohtalon elokuvissa. Itselleni jälkimmäisen elokuvan viimeinen puolituntinen oli jopa harvinaisen piinallinen kokemus ja verrattavissa auto-onnettomuuden seuraamiseen. Tiedät mitä on tulossa, mutta sinulla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia estää sitä.

Kieltää ei kuitenkaan voi, etteivätkö kaksi Amazing Spider-Mania olisi tiivis, kompakti paketti. Tietyssä mielessä ne ovat eräänlainen hahmon "origin story", jälkimmäisen elokuvan päättyessä tilanteeseen, josta sarjakuvalehtien sivuilta tuntemamme hahmo olisi voinut syntyä. Kakkoselokuvan loppuun on jopa onnistuttu rakentamaan sarjakuvista tuttu kuvio, Peterin päättäessä masentuneena luopua sankarin urastaan.

Columbialla oli jälkimmäisen elokuvan aikoihin suunnitelmissa jatkaa sarjaa ja luoda hahmon ympärille kokonainen franchise, joka olisi kilpaillut MCU:n kanssa. Kakkoselokuvaan olikin ripoteltu kiitettävästi aineksia tulevissa osissa hyödynnettäväksi. Toisin kuitenkin kävi. Kolmannen elokuvan suunnittelu mutkistui, ja kaksi vuotta jälkimmäisen Amazing Spider-Manin jälkeen käynnistynyt hanke Venomin omasta spin-offista irrotettiin kaikista yhteyksistä muihin elokuviin.

Lopullisena niittinä Andrew Garfieldin uralle Hämähäkkimiehenä voi pitää Marvelin ja Sonyn vuonna 2015 tekemää sopimusta jonka mukaan Marvelilla on oikeus käyttää hahmoa osana MCU:ta, siitä huolimatta että sen elokuvaoikeudet pysyvät Sonylla. Hahmon ilmestyessä fanien yllätykseksi Civil Warin traileriin ja hihkaistessa "Missed me?" oli digitaalisen naamarin takana jo uusi mies, ja Hämähäkkimiehestä tullut nuorempi kuin mitä hän oli koskaan elokuvauransa aikana ollut.

Cosmic nostalgia

Captain Marvel (2019) is the first Marvel superhero movie with a woman in the lead. Previous similar case was DC's Wonder Woman (2017), which I failed to see on the big screen, despite my best efforts. Captain Marvel, however, I managed to see at the premiere. This is an English version of the movie review I published in Finnish on this blog mere hours after the premiere.

Captain Marvel is a classic Marvel superhero originally from 1960's, but there has been numerous incarnations of the character over the decades. They have in turn continued their adventures under a different name, resulting into a rather confusing tangle of characters, and history between them.

To make things even more complicated, there is a completely different Captain Marvel as well. The character begun his adventures in 1940's in comic books by Fawcett Publications. The character became popular, and was soon in the teeth of National Comics, the publisher of Superman. National claimed Captain Marvel to be a copy of Superman, resulting into a years long legal fight. Eventually, Fawcett got fed up, stopped publishing superhero comics altogether, and sold the character to its rival, now called DC Comics.

Captain Marvel stayed as a part of DC's superhero roster until Marvel Comics sued DC in turn, claiming they owned the name, because they had their own Captain Marvel now, and DC's hero had remained unused for too long. As a result DC was forced to change the name of its character to "Shazam", which is the word Captain Marvel used to turn into a superhero. The movie of the same name that's about to hit theatres soon is based on this character.

The first Marvel Comics' Captain Marvel was Mar-Vell, a member of Kree space race. The Avengers came into the contact with the character, which led them to a cosmic slugfest, both with human resembling Kree, as well as vile, shape-shifting Skrulls. Eventually Captain Marvel died of cancer, somewhat atypically for a superhero, and remains one of the few Marvel characters not yet brought up from the grave.

Since then, Captain Marvel has been a white woman as well as a black one, as the writers have tried to keep up with the changing times. The most popular of the modern versions is probably the former one, an ex US Air Force officer Carol Danvers, who is also the one holding the title at the moment. It is also the version the Captain Marvel movie now in theatres in based on.

Most people I spoke with about Captain Marvel before the premiere had high expectations of the film. A big reason for this was the fact this was indeed the first time there would be a Marvel superhero movie with a woman in the lead. As we all know, we never got to see a Black Widow movie, or one of her and Hawkeye, which is why their characters were so thin in the Avengers movies. In fact, when it comes to MCU, women in general have mostly been in the sidelines.

I admit being sceptical about the film, partly due to all of the pre-hype. Not because there was a woman in the lead, but because I had seen over the years way too many superhero origin story movies with the same formula. Superhero gets one's powers, learns to use them, grows as a person and finally beats up the main villain. Wonder Woman (2017) for example was a something of a disappointment for me, even though I am a big fan of the character.

They could have made such a Captain Marvel movie, as well. With basic Marvel's baddies like the Skrulls around, there would have been an ideal opportunity to make a story in which the titular hero beats them as well as the big main Skrull bad guy at the end, saving the Earth. Therefore I am pleased to say Captain Marvel avoids these pitfalls quite nicely, and manages to be a refreshingly different kind of a superhero movie. It even succeeds to surprise the viewer a few times, since everything is not what it seems in this movie.

Chronologically, the narrative has been broken up in the film. The viewer gets dropped in the middle of the action, into the life of Brie Larson's character as a Kree, a life she remembers only for the past six years. As the movie progresses we get to know who and what she really is.

The character's origin story and the growth as a person are there, but done in different way than usually. It seems the writers of the movie realized the audience has seen the same story countless times already. They only need to refer to the childhood of the character, and the audience knows how to join to the dots to form the whole picture themselves.

In the course of the past ten years, Marvel has showed an admirable diligence as it has built a cinematic universe of movies that work together seamlessly. However, with some of the movies it is hard not to sense a feeling of staleness, simply because you can tell the same story only so many times. For me Ant-Man and the Guardians of the Galaxy movies, as well Ragnarök have been breaths of fresh air. Therefore it is positive Captain Marvel's strong points lie in the same direction.

Whether or not the character's gender plays a role in the movie is a hard thing to define. One could quite easily to see a man in the role, because what the titular character does in the movie has nothing to do with gender. However, there are a couple of scenes where the question of gender plays an important role, for example as the character picks herself up from the floor near the end of the movie. I would even call it a key scene. I also noticed one reference to the criticism expressed by male fans claiming that Brie Larson doesn't smile enough.

Still, as I watched the movie as an assumed male I didn't feel any way not belonging to a target audience, or that it was intended primarily for women. Reason for this may be the lack of any kind of romantic sub-plot, something that seems to be a must in movies these days. Therefore, the film's two-hour-long duration was more or less tightly-packed action, with the just right amount of sentimentality involved.

When it comes to gender, it is also noteworthy that Brie Larson's character wasn't objectified or even sexualized at any point. The costume used by her is commendably functional, and the movie doesn't include a single unnecessary clothes change or shower scene. In the absence of a romantic sub-plot there isn't a compulsory bedroom scene either. The film even passes the Bechdel test with flying colors.

The film being set in 1990's has gathered understandable attention among the fans and media. The film contains a nice amount of references to the era, and even though they could have used it even more, it was most likely a wise decision not to overdo it. There is a lot of nostalgia especially in the early part of the film, as the titular character crashes into the Blockbuster video store, these days better known as Netflix. The nostalgia can also be heard on the soundtrack, most successfully in a scene where the hero kicks some ass with the No Doubt's "Just A Girl" paying in the background.

Brie Larson plays a tough, hard-bitten, human character who is not dolled up and is delightfully far from the stereotypes reserved for women in adventure movies. Equally important in the movie is the character of young Nick Fury, and Samuel Jackson manages to steal many of the scenes he is involved in. What makes the film work is the undeniable chemistry between the two characters. As I've understood, Larson and Jackson became friends during the filming.

The rest of the cast is largely overshadowed by this duo, including the bad guys. In fact, the movie doesn't even include one main villain, only a number of individuals who do what they do, all for their own reasons. The film also plays with genre clichés and expectations based on other similar movies.

The character's origin story follows the comic book version quite faithfully, even though taking liberties necessary for the character to sit in with the cosmic storyline rapidly approaching its conclusion in Endgame. The movie is also a nice prequel for the other MCU movies, and tells what happened before Iron Man (2008), including where, how and by whom Nick Fury lost his eye.

And naturally, the movie includes Stan Lee's last, very fitting cameo. A tear escaped my eye, as the movie was already progressing with full speed, as I realized that was it. Safe travels, Uncle Stan. The opening titles also include a beautiful, funny Stan Lee tribute, that was given a spontaneous applause in the premiere. The same was heard after the ending titles.

As hard as it is for and old DC fan to admit, it seems Marvel is indeed becoming victorious in the cinematic fight between the two comics giants. While DC continues to make basic action movies and doesn't even want to create a single universe, merely to produce movies that make money, it seems Marvel is genuinely trying keep up with the times air and to responding to the needs of its audience. The two Deadpool films and now Captain Marvel are a proof of that.

Kosmista nostalgiaa

Captain Marvel (2019) on ensimmäinen naispuolisesta Marvelin supersankarista kertova sooloelokuva. Edellinen vastaava oli DC-yhtiön Wonder Woman (2017), jota en päinvastaisista aikeistani huolimatta ehtinyt näkemään isolta kankaalta lainkaan. Captain Marvelin sen sijaan näin jo ensi-illassa. Blogini muutamasta aiemmasta kirjoituksesta poiketen luvassa onkin tuoreemmanpuoleinen elokuva-arvio.

Kapteeni Marvel on klassinen, Marvel-yhtiön sarjakuvasankari alun perin jo 1960-luvulta, mutta hahmosta on nähty vuosikymmenten varrella lukuisia eri inkarnaatioita. Nämä ovat sittemmin jatkaneet seikkailujaan eri nimellä, niin että lopputuloksena on melkoisen sekavia vyyhti hahmoja, ja niiden välistä historiaa.

Jotta asia olisi vielä monimutkaisempi, on olemassa myös kokonaan toinen, DC:n Kapteeni Marvel. Hahmo aloitti seikkailunsa Fawcett-yhtiön lehdissä 1940-luvulla, mutta joutui Teräsmiestä julkaisevan National Comicsin hampaisiin. Yhtiö väitti Kapteeni Marvelin olevan Teräsmiehen kopio, ja asiasta käyty oikeustaistelu kesti vuosia. Lopulta Fawcett kyllästyi koko touhuun, lopetti supersankarisarjakuvien julkaisun tyystin ja möi hahmonsa nimensä DC:ksi muuttaneelle kilpakumppanilleen.

Husaarinviittainen Kapteeni Marvel pysyi osana DC:n supersankaritallia, kunnes Marvel Comics puolestaan haastoi sen oikeuteen vedoten siihen, että se omisti nyt kyseisen, nimen, koska sillä oli oma Kapteeni Marvelinsa, ja DC:n sankari oli ollut liian kauan käyttämättömänä. DC:n olikin lopulta pakko vaihtaa oma hahmonsa nimi muotoon Shazam, joka on sana jolla Kapteeni Marvel supersankariksi muuttui. Tähän hahmoon pohjautuu piakkoin elokuvateattereihin saapuva samanniminen elokuva.     

Ensimmäinen Marvelin Kapteeni Marvel oli kree-avaruusrodun edustaja Mar-Vell, johon törmäämisen kautta Kostajat päätyivät osaksi melkoisia kosmisia turpakäräjiä sekä ihmistä muistuttavan kree-rodun että inhojen muotoaan muuttavien skrullien kanssa. Aikanaan Kapteeni Marvel kuoli, supersankarille epätyypilliseen tapaan syöpään, ja hän lienee Marvelin ainoita hahmoja jota ei ole herätetty uudestaan henkiin.

Sittemmin Kapteeni Marvel on ollut milloin valkoinen, milloin musta nainen, käsikirjoittajien seuraillessa aikaansa ja sen virtauksia. Moderneista versioista suosituin lienee näistä ensiksimainittu, Kostajissa vaikuttanut entinen USA:n ilmavoimien upseeri Carol Danvers, joka seikkailee hahmona tälläkin hetkellä, ja johon myös nyt ensi-iltansa saava elokuva perustuu.

Elokuvaan on fanien keskuudessa ladattu melkoisesti odotuksia, ei vähiten siksi, että kyseessä tosiaan on ensimmäinen kerta kun nainen pääsee Marvel-elokuvassa pääosaan. Mustan Lesken tai hänen ja Haukansilmän elokuvaahan emme koskaan nähneet, mistä syystä näiden hahmot jäivät Kostajien elokuvissa ohuiksi. Ollaksemme tarkkoja, kun katsoo MCU:n ydintä, ovat naiset olleet siinä kokolailla paitsiossa muutenkin.

Myönnan että olin elokuvan suhteen jossain määrin skeptinen, osaksi nimenomaan ennakko-hypen vuoksi. Lisäksi olen vuosien varrella ja etenkin viime aikoina nähnyt turhan monta saman kaavan mukaan rakennettua supersankarin syntytarinaa, jossa tämä saa voimansa, harjaantuu käyttämään niitä, kasvaa ihmisenä ja lopussa ottaa yhteen megapahiksen kanssa. Esimerkiksi Ihmenaisen oma elokuva oli minulle tästä syystä pienoinen pettymys, vaikka kuinka hahmon fani olenkin.

Tällainen olisi Kapteeni Marvelistakin voitu rakentaa. Skrullien tapaisten Marvelin kestopahiksien mukanaolo olisi tarjonnut jopa ihanteelliset mahdollisuudet tarinaan jossa nimihahmo ottaa lopussa yhteen lopussa skrull-megapahiksen kanssa ja pelastaa maapallon. Ilolla kuitenkin voin kertoa että Captain Marvel välttää nämä sudenkuopat, ja onnistuu olemaan piristävän erilainen supersankarielokuva. Se onnistuu jopa yllättämään katsojansa muutamaan kertaan, sillä kaikki ei ole elokuvassa sitä miltä aluksi näyttää.

Kronologisesti kerronta on elokuvassa rikottu niin, että katsoja tipautetaan keskelle toimintaa, avaruudessa kreenä elävän Brie Larsonin henkilöimän nimihahmon elämää, jota hän ei muista kuin kuusi vuotta taaksepäin. Vasta elokuvan myötä kelataan auki kuka hän oikeastaan on. Hahmon syntytarina ja kasvaminen ovat siis toki mukana, mutta totutusta poikkeavalla tavalla. Tulee väkisinkin olo, että käsikirjoittajat ovat tajunneet yleisön nähneen saman tarinan jo lukemattomia kertoja ennenkin, jolloin esimerkiksi hahmon lapsuuteen ei tarvitse kuin viitata. Katsojat osaavat yhdistää pisteet ja muodostaa koko kuvan itsekin.

Marvel on rakentanut kuluneen vuosikymmenen aikana kiitettävällä uutteruudella elokuvauniversumia, jonka palaset toimivat yhdessä saumattomana kokonaisuutena. Kuitenkin joitakin siihen kuuluneita teoksia katsoessaan ei ole voinut välttyä tunkkaisuuden tunnulta, sillä saman tarinan voi kertoa vain tietyn määrän kertoja. Raikkaita tuulahduksia tähän ovat tuoneet Ant-Man ja Guardians of the Galaxy -elokuvat jatko-osineen sekä Thorin ja Hulkin tuore yhteisrymistely. Näin onkin positiivista, että Captain Marvel panostaa nimenomaan kosmiseen osastoon sekä huumoriin.

Sitä miten hahmon sukupuoli elokuvassa näkyy on vaikea määrittää. Periaatteessa roolissa olisi aivan hyvin voinut nähdä miehen, sillä se mitä päähenkilö elokuvassa tekee ei juurikaan ole tekemistä sukupuolen kanssa. Muutamissa kohtauksissa sukupuolella on kuitenkin iso merkitys, nimihahmon esimerkiksi kerätessä itsensä lattialta elokuvan loppupuolella. Väittäisin jopa kyseessä olevan koko elokuvan avainkohtaus. Lisäksi olin havaitsevinani yhden viittauksen, jossa kommentoitiin miespuolisten fanien esittämää kritiikkiä siitä, ettei Brie Larson hymyile tarpeeksi.  

Itse en miesoletettuna kuitenkaan kokenut etten olisi ollut elokuvan kohdeyleisöä, tai että se olisi suunnattu vain naisille. Mahdollisesti tämä johtuu siitä, että elokuva ei myöskään sisältänyt minkäänlaista romanttista sivujuonta, jollaisen mukanaolo tuntuu olevan nykyisin melkeinpä lähtöoletus. Elokuvan parituntinen kesto onkin melko tiivistä toimintaa josta on leikattu turhat läskit pois, sentimentaalisuutta kokonaan kuitenkaan unohtamatta.

Sukupuolesta puhuttaessa huomionarvoinen seikka on toki sekin, ettei Brie Larsonin roolihahmoa positiivista kyllä, esineellistetty tai edes seksualisoitu elokuvan missään vaiheessa. Hahmon elokuvassa käyttämä puku on kiitettävän funktionaalinen, eikä mukana ole esimerkiksi yhtään turhaa vaattaidenvaihto- tai suihkukohtausta. Romanttisen sivujuonen puuttuessa myös pakollinen sänkykohtaus loisti poissaolollaan. Elokuva läpäisee jopa Bechdelin testin.

Fanien keskuudessa sekä mediassa on kiinnitetty ymmärrettävää huomiota elokuvan sijoittumiseen nykyhetken sijasta 1990-luvulle. Tätä hyödynnetäänkin kiitettävästi, ja vaikka aiheesta olisi epäilemättä saanutkin enemmän irti, lienee hyvä että tuohon ei juututtu liiaksi. Ajankuvaa on mukana etenkin alkupuolella, päähenkilön rysähtäessä Blockbuster-videovuokraamoon. Nykyisinhän samainen yhtiö tunnetaan Netflixinä. Nostalgia kuuluu myös elokuvan musiikissa, onnistuneimmin kohtauksessa, jossa nimisankari laittaa niin sanotusti haisemaan No Doubtin "Just A Girlin" tahdissa.

Roolisuoritukset elokuvassa toimivat kautta linjan. Brie Larson on kovapintaisuudessaan yllättävänkin kaukana seikkailuelokuvan naispuolisista stereotyypeistä. Yhtä iso rooli on nuorta Nick Furya esittävällä Samuel Jacksonilla, ja hän varastaakin monet kohtauksista jossa on mukana. Se minkä varassa elokuva toimii onkin nimenomaan Larsonin ja Jacksonin välinen kemia. Suuri ansio tässä lienee sillä, että näyttelijöistä ehti kuvausten aikana tulla siviilissäkin ystävät.

Elokuvan muut henkilöhahmot jäävät kokolailla näiden kahden varjoon, mukaan luettuna pahisosasto. Jos tarkkoja ollaan, elokuvassa ei oikeastaan ole perinteistä isoa megapahista lainkaan, ainoastaan joukko olentoja jotka etevät mitä tekevät, kukin omista syistään. Siinä niin ikään leikitellään lajityypin kliseillä sekä odotuksilla, joiden pohjana ovat muut vastaavat elokuvat.

Juonellisesti hahmon syntytarina seurailee kiitettävän uskollisesti sarjakuvatarinoiden versiota, kuitenkin niin että hahmo istuu parhaillaan syntymässä olevaan Marvelin kosmisen rymistelyyn ja etenkin ensi kuussa elokuvateattereihin saapuvaan Endgameen. Se toimiikin kiitettävänä esiosana sille mitä MCU:ssa tapahtui ennen Rautamiehen elokuvaa. Elokuva myös paljastaa missä, miten ja kenen toimesta Nick Fury menetti silmänsä.

Luonnollisesti mukana on myös Stan Leen viimeinen cameo, joka on erittäin, sanoisimmeko asiaankuuluva. Pieni kyynel tirahti silmäkulmastani siinä vaiheessa kun toiminta jo jatkui kiivaana, tajutessani että se oli siinä. Hyvää matkaa, Stan-setä. Alkuteksteissä on niin ikään mukana kaunis ja hauska kunnianosoitus, joka keräsi ensi-iltayleisöltä spontaanit aplodit. Samanlaiset kuultiin myös lopputekstien jälkeen 

Niin vaikea kuin kaltaiseni vanhan DC-fanin onkin sitä myöntää, näyttää Marvel lopullisesti olevan nousemassa niskan päälle kahden sarjakuvajätin välisessä elokuvataistossa. Siinä missä DC jatkaa perus-toimintaelokuvien tekoa, eikä tunnu edes haluavan luoda yhtä universumia, ainoastaan tehdä elokuvia jotka tuottavat, Marvel tuntuu aidosti haistelevan ilmassa olevia tuulia ja vastata katsojakuntansa tarpeisiin. Sen ovat kaksi Deadpoolin elokuvaa sekä nyt Captain Marvel osoittaneet.