tiistai 5. joulukuuta 2017

Satavuotias vapaa Suomi?

Suomi täyttää huomenna sata vuotta. Tämän on varmasti huomannut jokainen, eikä aiheelta ole voinut mediassa välttyä. Merkkivuosi on kuitenkin saanut ikävän kaiun monen sellaisen mielessä, joka arvostaa maan itsenäisyyttä, mutta ei sitä, miltä satavuotias Suomi näyttää tai mihin se ehkä on matkalla. Tästä syystä haluan itse muistaa päivää seuraavalla kirjoituksella.


1990-luvun alkupuolella Radiomafian ohjelmistoon kuului populaarikulttuurimakasiini nimeltä Vapaa vyöhyke. Monet ohjelman osuuksista olivat pidempiä, joskus jopa koko illan mittaisia kokonaisuuksia, jotka käsittelivät sen alaan kuuluvia ilmiöitä ufosalaliitoista vaihtoehtohistoriaan. Tämä kirjoitus perustuu niistä yhteen, jossa aiheena oli vallankaappaus.

Maailmanlaajuisesti ajatellen vallankumousta voi pitää yleisempänä tapana vaihtaa hallitusta kuin vaaleja, mutta olisiko vallankaappaus mahdollinen Suomessa? Tähän "hauskaankin ajatusleikkiin" tekijät saivat mukaansa journalistiikan professori Raimo Salokankaan ja politiikan tutkija Jukka Kanervan. Lisäksi ohjelmassa käytettiin lähteenä Edward Luttwakin teosta Vallankumouksen käsikirja (1969).

Vaikka ohjelmalla itsellään on ikää yli neljännesvuosisata, ei se valitettavaa kyllä, ole olennaisimmilta osiltaan lainkaan vanhentunut. Oikeastaan päinvastoin. Referoin seuraavaan ohjelman sisältöä ja pyydän tätä mahdollisesti lukevia peilaamaan sitä siihen, mitä satavuotiaassa Suomessamme on kuluneen kahden ja puolen vuoden aikana tapahtunut.


Vallankaappaus Suomessa

Ohjelman peruskysymys oli, olisiko vallankaappaus Suomessa mahdollinen jos lama vielä pahenisi. Millainen Suomessa tehtävä vallankaappaus todennäköisesti olisi, keitä kaappaajat olisivat ja miltä nämä näyttäisivät?

Luttwakin mukaan vallankumouksen perusedellytyksiin kuuluu, että valtion tulisi olla poliittisesti riippumaton, sillä tulisi olla poliittinen keskus ja sisäpiiri ja että tilannetta olisi edeltänyt pitkä taloudellinen lama, ja maassa vallitsisi jos ei vallankumoukselle suosiollinen, niin ainakin sekasortoinen tai odottava ilmapiiri. Nämä perusedellytykset Suomi karkeasti ottaen täytti jo 1990-luvulla.

Vaikka sellaiset käsitteet kuin vallankumous tai vallankaappaus tuovatkin mieleen kuvia barettipäisistä partasuista konetuliaseiden kanssa, haastateltavien mukaan potentiaalisimmat vallankaappaajat Suomessa löytyisivät nykyisten valtionhoitajien joukosta. Käytännössä tämä tarkoittaisi Kanervan mielestä johtavia porvarillisia puolueita, Kokoomusta ja ehkä jopa Keskustaa.

Parhaat edellytykset vallankaappauksen tekoon on nimittäin niillä joilla jo tätä ennen on huomattavasti valtaa. Nämä tahot pystyisivät sen tapahduttua uskottavasti esiintymään "kansan yhteisen hyvän nimissä". Kansalle suunnattava retoriikka olisi tällöin sovitettava tilanteeseen, ja vedottava esimerkiksi siihen, että heidän "on ollut pakko kaapata valta, ottaa isänmaan kohtalo haltuunsa tai pelastaa se merkittävältä vaaralta, esimerkiksi EY:hyn liittymiseltä", kuten Kanerva asian muotoili.

Sotilasvallankaappausta haastateltavat eivät pitäneet niin todennäköisenä kuin poliittisen eliitin suorittamaa. Ennemminkin väkivaltakoneisto tulisi kaappauksen tapahduttua vain laittaa tapahtuneen eteen. Tässä auttaisi jos vallankaappaajat olisivat sellainen taho, jolta se on aiemminkin tottunut määräyksiä vastaanottamaan.

Nykyaikainen vallankaappaaja ei Kanervan mukaan näyttäisikään koppalakkipäiseltä pussihousulta saappaissa, koska sellaiset olisi naurettu välittömästi ulos. Kaappaajan tulisi ennemminkin olla "siististi pukeutunut keskiluokkainen", mutta tyyli ei saisi olla liian moderni tai sliipattu.

Vallankumous tarvitsee johtohahmon, mutta niitä ei saisi olla Kanervan mielestä vain yhtä, koska se on hänen mukaansa vanhanaikaista. Ennemminkin näitä tulisi olla useamman kaappaajan ryhmä, joiden pitäisi edustaa yhteiskunnallisen vallan huippua, eli siinä tulisi olla edustettuna poliittinen eliitti, taloudellinen eliitti ja mielellään myös työväestön edustajat.


Hyvät kansalaiset

Vallankaappauksen jälkeen tapahtunut olisi esitettävä kansalle mahdollisimman uskottavasti hallussa olevia tiedotuskanavia käyttäen, esimerkiksi uutiseksi tai ajankohtaisohjelmaksi naamioituna. Käytännössä kaappaus siis tuotaisiin kansalaisten olohuoneisiin, missä se viime kädessä tapahtuisi, ihmisten ja median välisessä suhteessa.

Kaappaajien tulisi esiintyä televisiossa lujasti ja antaa kuva, että valta on tukevasti heidän käsissään. Salokankaan mielestä tässä vaiheessa välttämättä ei juurikaan kysyttäisi kansalta suostumusta, vaan kerrottaisiin suoraan miten asiat ovat. Tiedotuksen tarkoituksena ei olisi antaa tietoa tilanteesta, vaan vaikuttaa sen kehittymiseen.

Tästä syystä kaappaajilta vaadittaisiin hyvää televisioesiintymistä, jotta syntyisi vaikutelma että he tietävät mitä ovat tekemässä, ja että toiminnan takana on voimaa. Se miten uskottavasti kaappaajat pystyvät esittämään asiansa televisiossa, ratkaisee kuinka hyvin kaappaus lopulta onnistuu.

Olisi myös oleellista, että vallankumouksen taakse saataisiin välittömästi siihen myötämielisesti suhtautuvia näkyviä median edustajia. Kovin suurta määrää toimittajia ei Salokangas usko tähän saatavan, "vaikka joku varmasti lähtisikin". Tämä toki riippuisi siitä millaisesta vallankumouksesta olisi kyse.

Vallankaappauksen jälkeen oleellisimmat informaatiokanavat olisi joka tapauksessa otettava haltuun, ja muun muassa tv-kanavat ja suurimmat sanomalehdet saatava kaappauksen puolelle. Myös väkivaltakoneisto kuten poliisi ja mahdolliset mellakkajoukot olisi jo ennen kaappausta miehitettävä sille myötämielisin voimin.

Ulkovaltojen puuttuminen tilanteeseen ei Suomen oloissa ole haastateltavien mielestä todennäköistä, vaan suurempi vaara olisi, että kaappaajat alkaisivat nahistella keskenään ja selvitellä välejään. Ulkomaailman suuntaan olisi joka tapauksessa välitettävä viestiä, että uudella valtionjohdolla ovat asiat hallussa.

Kysyttäessä sitä millaisen hallitusmuodon kaappaajien tulisi valita asiantuntijat kannattivat edustuksellista demokratiaa. Parlamentarismi nimittäin takaa kansalle näennäisesti vallan, ja tämä on se, millä vallankaappaus pitää pystyä oikeuttamaan. Kaappaukselle niin ikään saadaan parhaiten tuki takaamalla kansalle kohtuullinen sananvapaus ja vauraus tai ainakin suhteellinen vauraus.

Paras vallankaappaus Kanervan mielestä olisikin sellainen, jota kansa ei sellaiseksi välttämättä heti edes huomaisi. Kaappauksen tapahduttua tulisi toimia kuin mitään erikoista ei olisi tapahtumassa. Vaikka esimerkiksi eduskuntaa ei oikeudellisesti sivuutettaisikaan, voidaan sille tehdä niin käytännössä.

Kuulostaako tutulta?


Hyvää itsenäisyyspäivää.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Kovaa kielitiedettä ja ihmeen tuntua

Elokuvissa käymiseni on saanut yllättäviä muotoja. Edellinen teatterissa näkemäni elokuva oli tässäkin blogissa arvioimani Doctor Strange, jonka näin ensi-illassa. Joitakin päiviä sitten päädyin hieman yllättäen katsomaan elokuvaa Arrival, niin ikään ensi-iltapäivänä. Toisin kuin Tohtori Oudon elokuvasta, tiesin Arrivalista hyvin vähän, olkoonkin että se vähä lupasi hyvää.


Eräässä Star Trek: The Next Generation -televisiosarjan jaksossa esitettiin aikoinaan seuraava kysymys. Jos muukalaislajin edustaja, jonka kanssa sinulla ei ole yhteistä kieltä, osoittaisi kahvikuppia välillänne, mitä hän tarkoittaisi? Kahvia? Kuumaa? Ruskeaa? Nestettä? Juomista? Tai asiaa, mille meidän kielessämme ei ole edes termiä, koska se on jotain lajillemme täysin vierasta?

Tämä on ongelmana joka kerta, kun scifissä joudutaan kuvaamaan meille vierasta elämänmuotoa. Miten ylipäätään on mahdollista kuvata tai kuvitella jotain ihmisen käsityskyvyn täysin ylittävää? Monesti etenkin televisioscifissä nähtäviä muukalaislajeja kiritisoidaan liiallisesta ihmismäisyydestä ja siitä, etteivät ne tosiasiassa ole muuta kuin toisintoja Maan eri kulttuurien edustajista.

Jos kuvattava laji on taas meille aidosti vieras, outo ja käsityskykymme ylittävä, liikutaan lopputuloksissa, joissa tarinan päättyessä niin sen päähenkilöt kuin kokijakaan ei ole varma kommunikoivatko lajit lainkaan. Varsin lähelle tällaista outouden kokemusta ovat päässeet Stanislaw Lem romaanissaan Solaris sekä H.P. Lovecraft omassa tuotannossaan.

Tämän lisäksi on kysymys kielestä. Yhtälailla kuin valoa nopeammat tavat matkustaa ovat scifissä usein tarinankerronnan edellyttämä vaatimus, sitä on myös kyky kommunikoida muukalaisolentojen kanssa. Yleensä tämä ongelma sivuutetaan etenkin televisioscifissä nopeasti.

Mutta jos oikeasti jossain vaiheessa törmäisimme meille outoon elämänmuotoon, jonka kanssa meillä ei olisi yhteistä kieltä, joiden kulttuurista meillä ei olisi mitään tietoa ja joka saattaa erota rakenteeltaan, lisääntymismekanismiltaan tai ajattelutavaltaan täysin omastamme, miten olisi ylipäätään mahdollista kommunikoida sen kanssa tai alkaa rakentaa lajiemme välille yhteistä kieltä?    

Näissä syvissä vesissä liikkuu Denis Villeneuven ohjaama elokuva Arrival (2016), ja myös väistelee noissa vesissä piilevät karikot yllättävän hyvin. Se on niin ikään elokuva, jonka juonesta on vaikea sanoa paljoakaan ilman että pilaisi katsomiskokemuksen juonipaljastuksin. Mutta yritettäköön kuitenkin.

Kuten elokuvan nimestäkin voi päätellä, kyse on muukalaisolentojen saapumisesta maapallolle. Hieman televisiosarjan V tapaan eri puolille planeettaa ilmestyy ilman varoitusta 12 valtavaa alusta, ja maailma reagoi tähän kuten arvata saattaa, menemällä sekaisin. Mistä alukset tulevat, mitä ne haluavat tai miksi ne edes ovat täällä on täydellinen arvoitus.

Tavassa, jolla tästä katsojalle kerrotaan on kiitettävää hienovaraisuutta. Saamme tietää saapujista yhtä paljon kuin meistä itse kukin saisi vastaavassa tilanteessa tietää selaamalla nettiä tai katsomalla uutiskanavia, joilla toimittajat eri sanankääntein kertoisivat, ettei mitään kerrottavaa ole.

Louise Banks on kielitieteilijä, joka temmataan armeijan toimesta yrittämään kommunikointia lajin kanssa. Mahdottomalta tuntuvaa tehtävää vaikeuttaa kiire, sillä samanaikaisesti lajien välistä kommunikaatiokuilua yrittävät ylittää muutkin valtiot ympäri maailman ja sormet alkavat hakeutua ydinasenapeille. Samalla hän yrittää tulla toimeen kuolleeseen tyttäreensä liittyvien muistojensa kanssa.

Tämän enempää juonesta ei kannata kertoa. Elokuva perustuu Ted Chiangin pitkänovelliin The Story of Your Life, joka voitti Nebulan vuonna 2000. Kirjoittaja on itse sanonut olevansa elokuvaan tyytyväinen, ja sen olevan paitsi hyvä, myös hyvä elokuvasovitus, yhdistelmä jota hän hyvästä syystä luonnehtii "pieneksi ihmeeksi".

Nykyelokuvien tapaan Arrival on ulkoisilta puitteiltaan tyly, kylmä ja nihkeä. Itselleni se toi jossain määrin mieleen kaksi vuotta sitten valmistuneen Interstellarin mitä tulee elokuvan ulkoisiin puitteisiin, vaikka juonellisesti siitä eroaakin. Voisi jopa sanoa, että tavallaan Arrival on sitä, mitä Interstellarkin olisi voinut olla. 

Arrival toimii pitkälti Banksia esittävän Amy Addamsin varassa. Hän vetää roolinsa läpi samalla ahdistuneisuudella kuin Lois Lanensa kahdessa Teräsmies-elokuvassa. Tämä kuitenkin sopii niin Banksin rooliin kuin elokuvaankin täydellisesti. Jos siis pidit Addamsin Lanesta, mutta koit hänen jääneen elokuvissa liian pieneen rooliin, Arrival on hyvä tapa päästä nauttimaan näyttelijän angstisesta charmista lisää.

Elokuvan toisessa pääroolissa nähdään Jeremy Renner. Harvinaista kyllä, Rennerin esittämän Ian Donnellyn hahmo ei nouse samalla tavalla pääosaan, vaan hänen tehtävänsä on ennen kaikkea tukea Banksia ja Addamsia. Olkoonkin että lopulta hänelläkin on oma osansa juonessa. Tässä elokuvassa Renner niin ikään pääsee oikeasti näyttelemään, ei ainoastaan näyttämään siistiltä jousi kädessä.

Varsinaisen pääosan Arrivalissa kuitenkin varastaa, hämmentävää kyllä, varsinainen juoni, sekä muukalaisolentojen kuvaus. Katsojaa kiusataan pitkään pitämällä salaperäisyyden verhoa kiinni ja samalla ruokitaan tämän tiedonjanoa. Jyhkeyden tai outouden tunnun puutteesta elokuvaa ei myöskään voi syyttää. Ja kerrankin, painotettakoon tätä, muukalaisolennot sekä näiden kieli ovat jotain meille täysin vierasta.

Arrival väistelee myös tyypillisen hollywoodilaisen toiminta- ja scifielokuvan kliseet kiitettävästi, vaikka loppua kohti kerronta tiivistyykin. Juoni onnistui yllättämään jopa kaltaiseni kaiken nähneen ja parkkiintuneen scififanin, mitä lienee pidettävä saavutuksena.

Jokin aika ennen elokuvan näkemistä olin lukenut kommentin jonka mukaan Arrival on hämmentävä tapaus: uusi ison budjetin scifielokuva, joka on hyvä ja älykäs. Jaan tämän mielipiteen suosiolla, ja uskaltaisin jopa sanoa kyseessä olevan yksi parhaita lajityypin edustajia vuosiin. 

Elokuvan lopputekstien jälkeen seurue, jonka mukana olin teatteriin päätynyt, oli harvinaisen hiljainen ja katsoi toisiaan puolityhjässä salissa sanomatta hetkeen mitään.

Hyvänen aika.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Turun ensimmäinen päivä (novelli)


Oheisen tekstin ymmärtämistä auttaa Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ry:n kesällä 2016 julkaisemassa Spekulatiivinen Turku -antologiassa julkaistun novellini "Turun 38 päivää" lukeminen, jonka esiosana sitä voi pitää. Samalla kyseessä on kunnianosoitus eräälle novellin elokuvalliselle esikuvalle, jonka tunnistaminen helpottaa tekstin avautumista merkittävästi.



TURUN ENSIMMÄINEN PÄIVÄ
Pasi Karppanen


He katsoivat kerrostalon sisäpihalla lojuvaa ruumista. Jotain mustaa valui olennon päässä olevista ammottavista haavoista asfaltille. Kaikki kolme astuivat edelleen hieman huohottaen lähemmäs kammottavan näköistä raatoa, jonka pää oli nyt murskana.

Kiiltävät cd-levyt narskahtelivat heidän kenkiensä alla. Muutama hetki aiemmin oli tuntunut hyvältä idealta viskellä olentoa Nikon sisältä raahamalla Simon klassikko-levykokoelmalla, mutta vasta Simon käteensä nappaama pesäpallomaila oli tehnyt siitä lopun. 

Kylmä hiki naamallaan Niko katsoi asfaltilla makaavaa ruumista. Hänen kasvoillaan oli yhdistelmä epäuskoa ja outoa kiinnostusta. Ison miehen likaiselle paidalle oli lentänyt mustaa nestettä. Kati piteli kättään suunsa edessä ja näytti kuin olisi voinut pahoin.

"Ei helvetti..." Simo sanoi ja katseli raatoa. Hän pyyhki kasvojaan samasta eritteestä, joka oli liannut Nikon paidan. Tietämättä mitä muutakaan tehdä hän pyyhki sitä sitten valkoiseen, olkoonkin jo paremmat päivänsä nähneeseen kauluspaitaansa.

"Mitä me nyt teemme?" hänen vieressään seisova Kati puuskahti lopulta. Simo tiesi mitä halusi tehdä, sillä siitä oli juuri hetkeä aiemmin keskusteltu. Simo vilkaisi Katia kasvoillaan vaivaantunut ilme.

"Simo!" Kati sanoi ja huokaisi syvään. "Viimeisen kerran! Me emme lähde hakemaan ja äitiäsi ja isäpuoltasi Piikkiöstä!"

"Miksei?" Niko kysyi kasvoillaan miehelle tyypillinen avoimen epätietoinen ilme.

"Niko", Kati huokaisi. "Älä tee tästä yhtään sen vaikeampaa kuin sen on pakko olla. Meillä pitää olla nyt oikea suunnitelma."

"No, on minullakin suunnitelma", Niko vastasi. Iso mies nosti toisen kätensä päänsä viereen, niin että hänen peukalonsa ja muut sormensa muodostivat c-kirjaimen.

"Luoja!" Kati puuskahti. “Onko se tosiaan sinun ratkaisusi kaikkeen?"

Niko kohautti olkapäitään. "Sitäpaitsi, Teppo soitti juuri. Hän ja Liisa ovat matkalla sinne myös."

"Miksi?" kysyi Simo.

"Koska minä sanoin heille, että mekin olemme", Niko sanoi virnistäen kuin pojankoltiainen. Simo ja Kati huokaisivat syvään.

*           *           *

Päästyään kadulle he suuntasivat kohti Kauppatoria. Simo piteli edelleen kädessään mustan aineen tahraamaa pesäpallomailaa heidän kävellessään pitkin kävelykatua. Se oli rauhallinen, vaikka vaikutti omituisen tyhjältä. Jopa torilla kaikki näytti Simosta vielä suhteellisen normaalilta.

Kun he olivat ylittämässä sitä Simo huomasi kuitenkin ihmisten ilmeissä kireyttä, jopa suoranaista pelkoa. Monet kiirehtivät torin yli isoja muovikasseja kantaen. Sitten Simo näki Eerikinkatua pitkin vyöryvän armeijan maastokuvioisen miehistönkuljetusauton. Se viimeistään todisti jonkin olevan vialla. Pahasti vialla, ajatteli Simo. Torin yli lensi helikopteri, luultavasti TYKSiä kohti.

Ylitettyään torin he kääntyivät kulman ympäri ja jatkoivat hetken päästä oikealle. Kolmikko käveli sisälle liukuovista ja astui hämärään baariin. Simo katsahti ympärilleen. Varhaisiltapäivän tapaan paikka oli hiljainen ja pöydissä istui vain muutamia ihmisiä. Taustalla soi vaimeasti jotain, joka kuulosti Queenilta. Liisaa tai Teppoa näkynyt. Simo toivoi, ettei kummallekaan ollut tapahtunut mitään.

Hän käveli baaritiskin luo ja löi pesäpallomailansa sille. "Kolme isoa, kiitos."

Tiskin takana oleva tummaan paitaan pukeutunut pyylevä mies nyökkäsi ja alkoi täyttää ensimmäistä tuoppia. Simo pohti miltä mahtoi räjähtäneisyydessään näyttää. Sitten hän vilkaisi tiskin päässä sanomalehden ääressä olevaa kanta-asiakasta. Mies katsoi häntä sanaakaan sanomatta.

“On ollut rankka päivä”, Simo sanoi nyökäten tervehdyksen ja sai kiitokseksi murahduksen ennen kuin mies syventyi uudestaan lehteensä.

He istuivat tuoppiensa kanssa alas pyöreään nurkkapöytään. Simo vilkaisi baarin lasiseinän läpi viereiseen valokäytävään. Käytävän neonvalot välkähtelivät epätahdissa ja valaisivat lasissa olevan naishahmon aika ajoin.

"Entä mitä me nyt teemme?" Kati sanoi puristaen sormillaan tuoppia edessään. Niko tyhjensi jo hyvää vauhtia omaansa. Simo vilkaisi kumpaankin ja hymyili.

"Nyt me vain odotamme että tämä kaikki selviää", Simo sanoi, nosti tuoppiaan ja iski toista silmäänsä.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Outo, muttei tarpeeksi outo

Kautta Agamotton silmän! Marvelin tulkinta mestarimaagistaan on ensimmäinen yhtiön luoman elokuvajatkumon edustaja, josta olen antanut itselleni luvan innostua. Ollaksemme tarkkoja, se on pitkästä aikaa ensimmäinen elokuvateattereihin saapunut elokuva, josta voin sanoa näin.

Jotain kertoo se, että näin Doctor Strangen jo runsas viikko sitten, elokuvan ensi-iltapäivänä 26.10. Kyseessä olikin ensimmäinen kerta kun tällainen ihme tapahtui. Tarkoitukseni oli kirjoittaa elokuvasta blogaus tuoreeltaan, mutta lienee parempi, että teen niin vasta nyt, jolloin myös spoilereiden väistelijöiden määrä on pienempi.

Hahmona vuonna 1963 seikkailunsa sarjakuvissa aloittaneen Tohtori Oudon ei voi sanoa kuuluvan Marvelin ykköskastiin, vaan enemmänkin B-sarjaan, vaikka sillä onkin ollut vuosien varrella USA:ssa oma lehti useampaan kertaan. Näin on ymmärrettävää, ettei hahmo ollut niiden sankareiden joukossa, jotka pääsivät valkokankaalle ensimmäisessä aallossa.

Vieläkin huonommin Tohtori Outo on tunnettu Suomessa, jossa se on vakiokasvo ennen kaikkea sivuhahmona muiden sankareiden seikkailuissa. Siinä missä Nick Furyn ja Y.P.K.V.V.:n pakeille on menty kun on tarvittu sotilaallista väliintuloa, on Hämähäkkimies ottanut suunnan kohti tietyn New Yorkissa sijaitsevan talon pyöreää kattoikkunaa kun kuvioissa on ollut riivatuksi joutumista tai muuta okkultista.

Marvelin sarjakuvia lukevien keskuudessa Tohtori Oudolla on kuitenkin vannoutuneet faninsa. Onhan kyseessä ilman minkäänlaista epäilyn häivää multiversumin coolein maagi, siistiin punaiseen viittaan pukeutuva charmantti herrasmies, joka New Yorkissa sijaitsevasta talostaan käsin puolustaa meidän todellisuuttamme sitä uhkaavia, meitä suunnattomasti suurempia ulottuvuuksien välisiä vaaroja vastaan.

Kun aikanaan kuulin Benedict Cumberbatchin palkatun esittämään Tohtori Outoa, meni itselläni hetki sulatella tietoa ja ihmetellä amerikkalaistuottajien aivoituksia. Toisaalta, jos Keanu Reeves on aikanaan vastannut heidän käsitystään cockney-maagista, niin miksei sitten britti kelpaisi New Yorkin omaksi arkkivelhoksi?

Doctor Strange kuvittaa hahmonsa syntytarinan oikein kauniisti, narsisistisesta huippukirurgista ylimielisyyden aikaansaaman romahduksen ja Tiibetin vuoristossa tapahtuvan valaistumisen (juonikuvio joka vuonna 1963 ei uskoakseni ollut niin kliseinen kuin nykyisin) kautta tuntemaksemme Greenwhich Villagessa eläväksi mestarimaagiksi.

Doctor Strange on ammattitaidolla tehty Marvel-elokuva ja sellaisena... no, ihan kiva. Se tulee epäilemättä tyydyttämään monia katsojia, etenkin niitä joilla ei ole hahmoon aiempaa tunnesidettä. Yhtälailla siitä pitänevät ne hahmon fanit, jotka ennen kaikkea haluavat nähdä lempisankarinsa osana Marvelin elokuvaperhettä.

Itse jäin kaipaamaan elokuvaan enemmän... no, outoutta. Kalmanhuuruista, synkkää lovecraftimaisuutta, josta hahmon sarjakuvaseikkailut ponnistavat. Sillä sitä elokuvassa oli aivan, aivan liian vähän. Huumeisella 1960-luvullahan eräät hahmon fanit ilmeisesti olivat vakuuttuneita siitä, että sen seikkailujen kirjoittajien oli täytynyt itsekin olla aineissa. Näin ei vähemmän yllättäen ollut asian laita.

Eräs mahdollinen syy sille, etten vaikuttunut elokuvan visuaalisuudesta, on se, että olin päättänyt katsoa elokuvan turvallisesti 2D:nä. 3D-neitsyyteni on nimittäin yhden katsomiskokemuksen takana, enkä halunnut, että juonen nyansseista nauttiminen hukkuisi säätämiseen lasien kanssa. Mistään tällaisesta ei Doctor Strangessa kuitenkaan ole pelkoa, ja juonellisesti elokuva seuraa uskollisesti liki puhkitallattuja, lukemattomista aiemmista supersankarirainoista tuttuja polkuja.

Kaksiulotteista versiota yksiulotteisesta tarinasta katsellessa on tuskallisen selvää monien kohtauksien olevan mukana vain sitä silmällä pitäen, että ne näyttäisivät hyvältä kolmiulotteisina. Niin paljon mukana nimittäin on 2001: Avaruusseikkailun lopun mieleen tuovia tunnelisyöksyjä ja Inception-tyypistä kaupunkikuvan muljauttelua.

Benedict Cumberbatch vetää roolinsa läpi kaikkine perusmaneereineen ja ruumiillistaa Stephen Strangen kiitettävän uskottavasti. Niin paljon tämän tulkinnassa kuitenkin on miehen supertähteyteen nostanutta Baker Streetin mestarietsivää, etten elokuvaa katsellessa saanut mielestäni vaikutelmaa Sherlockista, joka esittää Tony Starkia. Cumberbatchin Sherlock-roolihahmoon mielestäni viitataan melko suoraan yhdessä, sinänsä oikein hauskassa kohtauksessa.

Vuosien ajan, kun mahdollisuus Tohtori Oudon omasta elokuvasta pyöri uutisissa, mainitsin asiasta puhuttaessa, että Hollywoodissa on jo nyt täydellinen valinta esittämään hahmoa. Ongelmana vain on, että hän valitettavasti esittää jo toista Marvelin supersankaria eli Rautamiestä. Ympyrä on näin tavallaan kiertänyt ympäri.

Vastapelurina Cumberbatchilla on elokuvassa kaljuksi maskeeratun Tilda Swintonin esittämä Muinainen, tiibetiläisessä luostarissa majaansa pitävä ja meidän todellisuuden tasoamme vuosisatoja suojellut maagi, jolta Tohtori Outo elokuvan lopussa perii tittelinsä "sorcerer supreme". Vanha tietäjä on elokuvassa siis genderbendattu ja samalla vaihdettu hahmon rotu selittämällä hänen olevan muinaisten druidien jälkeläinen.

Se että valkoinen näyttelijä, vaikka sitten nainenkin, esittää alun perin aasialaista hahmoa, on vähemmän yllättäen herättänyt närää, eivätkä sosiaaliset oikeudenpuolustajat tässä tapauksessa kokonaan väärässä olekaan. Itseäni Swintonin roolityössä häiritsi eniten se, että hän vaikuttaa elokuvassa ennen kaikkea eksyneeltä.

Tilda Swintonilla on elokuvan Orlando (1992) kautta syntynyt, hämmentävänkin kestävä asema ei-binäärisen sukupuoliajattelun ikonina. Doctor Strangessa Swinton tekee kykyineen parhaansa, mutta vaikuttaa yhtä neuvottomalta tai väärässä elokuvassa olevalta kuin toinen laatunäyttelijä Gwyneth Paltrow Rautamiehen käsipuolessa.

Näiden kahden näyttelijän roolisuoritusten varaan Doctor Strange sitten rakentuukin. Sivuhahmoiksi elokuvassa nimittäin jäävät niin sankarin pakollinen tyttöystävä (Christine Palmer), kiintiöpahis Kaecilius (Mads Mikkelsen) CGI:nä tuotettu Dormammu (myös Benedict Cumberbatch muuten) kuin tiibetiläismunkki-hyviksetkin. Sanattoman, mutta sitäkin oleellisemman roolityön tekee monen fanin sydämen epäilemättä varastava levitaatioviitta.

Supersankarielokuvien ikuinen riippa- ja kompastuskivi eli supersankarin pukuun sonnustautuminen hoidetaan elokuvassa sivumennen sanoen kiitettävän hienovaraisesti. Tuntemamme Tohtori Oudon habitus rakentuu palanen kerrallaan niin luonnollisesti, että kaltaiseni, aiheen lukemattomia tulkintoja nähneen ja aika ajoin epätoivoon vaipuneen fanin on pakko nostaa hattua.

Doctor Strange onnistuu siinä mihin elokuva on todennäköisesti pyrkinytkin, eli nimihahmonsa siirtämiseen osaksi Marvel-elokuvajatkumoa. Elokuvasta löytyy viittaus tulossa olevaan Ikuisuuden rautahanska -rymistelyyn, kuten muistakin viime aikojen Marvel-tuotteista. Luvassa ovat kosmiset turpakäräjät vailla vertaa.

torstai 13. lokakuuta 2016

Sanoja, sanoja, sanoja: "Hamlet, koko totuus" -näytelmä Turun linnassa


Kuningas on kuollut, ja isänsä haamun nähnyt Hamlet on menettänyt järkensä. Uusiin naimisiin mennyt kuningatar koettaa rauhoitella poikaansa. Hamletin rakastettu Ofelia menettää myös järkensä valon ja näytelmä loppuu tragediaan. Näinhän Hamletissa kuuluu tapahtuakin, mutta Grus Grus Teatterin versiossa "Hamlet, koko totuus" kaikki ei ole sitä miltä näyttää.

Syksyllä 2014 Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ry. eli Tutka järjesti ekskursion Tehdas Teatterin näytelmään "Q.2: Futurum In Memoriam". Näytelmällä oli paitsi poikkeuksellinen konsepti, myös tavallisesta eroavat puitteet. Turun kasvitieteellinen puutarha sai toimia esityksessä avaruusasemana, jolta oli alkanut kantautua kummallisia raportteja. Yleisön tehtävänä oli tarkkailla ja päätellä mitä asemalla oli tapahtunut.
Interaktiivinen Q.2-esitys olikin juuri niin hämmentävä ja mieleenpainuva kuin odottaa saattaa. Samojen tekijöiden, nyttemmin Grus Grus Teatterina tunnettavan ryhmän seuraava vastaava produktio on nyt vallannut Turun linnan ja ottanut käsittelyynsä draaman sarjan klassikon. Olikin Tutkan uuden teatteriekskursion aika ja luvassa ei enempää eikä vähempää kuin "Hamlet, koko totuus".
Näkemäni esitys kärsi jossain määrin järjestelyongelmista porteilla, kypäräpäisten vartijoiden kerätessä esitykseen osallistuvilta pois puhelimet ja vaihtaessa ne numeroituihin pääkalloihin. Tämä johti siihen, että saatuani lopulta oman kalloni kohmeisiin sormiini ja päästyäni sisätiloihin ei näytelmään orientoitumiseen jäänyt montaakaan hetkeä.
Kuten Q.2:ssa, yleisö jaettiin nytkin heti alussa pienempiin ryhmiin. Osalle yleisöä ilmoitettiin näiden olevan Rosencrantzeia ja loppujen Guildensternoja. Itsestäni tuli jälkimmäinen, josta syystä pääsin näkemään Hamletin yleisölle esittämät vauhkot tervetulotoivotukset vasta näytelmän loppumetreillä, siinä missä aulaan jätetyillä Rosencranzeilla näytelmä käynnistyi niillä.
Tämän jälkeen oma ryhmäni jaettiin vielä kapeassa portaikossa "olla, eikö olla" -kaavalla kahteen ryhmään, ja kuten myöhemmin kuulin, sama tapahtui Rosencranzienkin kohdalla, niin että lopputuloksena oli neljä ryhmää, joihin kuuluvat näkivät näytelmän osat täysin eri järjestyksessä. Kuten Q.2:ssa, ideana oli siis nytkin, että yleisöä kierrätettiin ryhmissä tilasta toiseen, joissa nämä pääsivät todistamaan näytelmän eri osia.
Tällä kertaa jako neljään ryhmään ei kuitenkaan ollut yhtä selkeä kuin Q.2:ssa. Ryhmät risteilivät keskenään niin, että osaksi aikaa niiden tiet saattoivat hetkeksi yhtyä ja jälleen erota. Eri vaiheissa olevat esitykset myös vaikuttivat toisiinsa niin, että jo kuultu tai vielä tulossa oleva kantautui yleisön korviin muokaten sen saamaa kuvaa kokonaisuudesta.
Myös esityksen tapahtumapaikka oli kasvitieteellistä puutarhaa haastavampi, mutta toisaalta suuremmat mahdollisuudet tarjoava. Ei liene liioittelua sanoa Turun linnan kapeiden, sokkeloisten portaikkojen muodostaneen teatterikokemuksesta lähes yhtä olennaisen osan kuin näyttelijäsuoritukset.   
Hamletin juoni oli näytelmässä rikottu kronologialtaan. Yleisölle toisin sanoen tarjoiltiin kaikki Hamletista tuttu: Hamletin isän myrkytetyksi joutuminen, kuningatar-lesken suhde vallananastaja Claudiukseen, Hamletin raivo, Claudiuksen syyllisyydentunto, kuningattaren häpeä, Poloniuksen surma, Ofelian kuolema ja Laerteksen kostonhimo, mutta sirpalemaisena kokonaisuutena.
Monet kohtauksista jäivät viitteellisiksi, ja Hamletin juonen tunteminen, sen lukeminen tai edes jonkin elokuvaversion näkeminen oli näytelmän ymmärtämisen edellytys. Niille, joille kyseessä oli ensikosketus Hamletiin, ovat saattaneet olla parituntisen aikana varsin tyhjän päällä, tai ainakin tätä kautta syntynyt kuva Tanskan prinssin tarinasta on ollut vähintäänkin ainutlaatuinen.  

Laadukkaat roolisuoritukset
Huonoja roolisuorituksia näytelmässä ei juuri ole. Isoin rooli on luonnollisesti itse Hamletilla, vaikka tämä ei olekaan samanlainen näkökulmahenkilö ja katsojan samaistumiskohde kuin perinteisemmissä tulkinnoissa. Roolissa nähtävä Jaakko Ohtonen vetää sen läpi kunnialla ja hänen räjähtävässä energisyydessään ja impulsiivisuudessaan on jotain samaa kuin nuoressa Jussi Lammessa.
Ohtosta lukuun ottamatta kaikki muut päärooleissa olevat näyttelijät ovat tuttuja Q.2:sta. Markku Tuulenkari tekee hyvän roolityön syyllisyydentunnon riivaamana ja irstaahkonakin Claudiuksena. Siinä missä Q.2:n "professori Tuulenkari" jäi ainakin itselleni etäiseksi hahmoksi, saa Tuulenkari nyt ladattua Claudiukseensa kiitettävästi syvyyttä.
Sofia Molin Hamletin äitinä ei tällä kertaa ylly samanlaiseen jäätävään uhkaavuuteen kuin aiemmassa roolissaan, vaan rakentaa kuningatar Gertrudensa hämmentäväksi yhdistelmäksi ylevyyttä ja irstautta. Ishmael Falken osuudessa kummallisena haudankaivajana on eniten muistumia aiemman näytelmän lummetutkijasta.
Omaksi suosikikseni roolitöistä kohosi kuitenkin ylivoimaisesti Janna Haaviston esittämä mykkä Pierrot-hahmo, jonka taidokasta mimiikkaa olisi katsonut mielellään kauemminkin. Oli melkoinen yllätys saada vasta näytelmän jälkeen tietää, että salaperäisen hahmon valkoisen ihomaalin taakse kätkeytyi näyttelijä, joka Q.2:ssa nähtiin hiirulaismaisena, huonoja vitsejä hermostuneesti laukovana ja hysteriaankin taipuvaisena "dosentti Haavistona". Itse tulkitsin Haaviston hahmon väljäksi kuoleman metaforaksi, vaikka näytelmä tarjoaa muitakin tulkintoja.
Ofelian rooli jää näytelmässä varsin pieneksi, samoin tämän veljen Laertksen. Itselleni selvisi oikeastaan vasta näytelmän loppumetreillä mikä punatakkisen ja näytelmässä jo aiemmin vilahdellen oudon pikkumiehen rooli tarinassa ylipäätään oli.
Myös Poloniuksen surmalla on näytelmässä varsin pieni rooli. Hänen kuolinkohtauksessaan on toisaalta jotain samaa kuin ohjaaja Ville Kurjen omaksi suosikikseen Hamlet-sovituksien joukossa nimeämässä elokuvassa Hamlet liikemaailmassa (1987), jossa Polonius surmataan proosallisesti vanhalla putkiradiolla.
Myös Hamletin isän haamun pieni, oikeastaan täysin olematon rooli hämmästytti itseäni. Toisaalta tehtyyn dramaturgiseen valintaan on vaikeaa olla tyytymätönkään. Harvoin nimittäin on saanut nähdäkseen esityksen, jossa Hamletin isä näyttää Darth Vaderilta.
Muutamissa kohtauksissa yleisön edustajilta vaadittiin melkoista heittäytymistä, Claudiuksen esimerkiksi temmatessa oman monologinsa aikana erään yleisön jäsenistä tanssahtelemassaan kanssaan diskobiitin tahtiin. Tämä oli huomattavasti enemmän kuin Q.2:ssa, jossa yleisön tehtävänä oli lähinnä vastata roolihahmojen tuijotukseen. Vaikuttaakin siltä, että tekijät ovat näin vastanneet kritiikkiin, jonka mukaan Q.2 sisälsi konseptinsa huomioiden liian vähän interaktiivisuutta.
Jotkin osioista näytelmässä kärsivät siitä, että yleisö oli sen armoilla mihin oli sattunut tai pääsi asettumaan ja mitä näin ollen näki. Tämä päti niin Falken nukketeatteriin kuin nunnaluostarikohtaukseenkin, joista jälkimmäisessä esimerkiksi eräs ekskursioomme kuuluva oli huomannut lattialla madelleen Ofelian vasta ryhmän ollessa poistuessa huoneesta.

Mitä jäi käteen
Oliko näytökseen osallistuminen vaivan arvoista? Ehdottomasti.
"Ollako vai eikö olla, siitä on kyse", todetaan moneen kertaan illan aikana. Mutta mistä esityksessä on kyse? Siihen esitys ei anna yksiselitteistä vastausta. Kouriintuntuvin mitä katsoja näytelmästä saa irti, on lopun julistavan kohtauksen läpikäyvä teema valheesta, totuudesta ja sanoista. Esitys onkin tyylipuhdas esimerkki tapauksesta, jossa yleisön on itse rakennettava päässään tulkinta siitä mistä taideteoksessa todellakin on kyse.
Itselleni esityksen roolitöistä välittyi vaikutelma siitä kuin kyse olisi ollut joukosta loputtomiin läpi pelatun tietokone- tai roolipelin hahmoja. Tätä vaikutelmaa tuki myös näytelmän paikka paikoin viitteellinen lavastus ja tehdyt dramaturgiset ratkaisut. Pelihahmot tietävät roolinsa, mitä heidän pitää tehdä, mitä heille tulee tapahtua, mutta he eivät enää halua näytellä samaa tarinaa uudestaan ja uudestaan.
Vähintään he ovat alkaneet kyseenalaistaa toimintansa mieltä, tai heidät aikoinaan peliin kirjoittaneen luojansa motiiveja. Kyllä, he tietävät mitä tarinaan kuuluu, ja mikä heidän kohtalonsa on, mutta entä sitten? Mitä kaikki tarkoittaa? Sillä sitähän Hamlet on jos mitä, loputtomiin läpipelattu peli, johon tämä näytelmä puhaltaa tuulahduksen raitista ilmaa.
Vaille huomiota näytelmä ei ole mediassa jäänyt. Esityksestä kirjoitetut arviot ovat olleet järjestään positiivisia ja sitä on kiitelty kiiteltiin yhdeksi syksyn parhaista turkulaisista teatteriesityksistä. Myös Tutkan ekskursioon osallistuneilta se keräsi kiitosta, ja innoitti paluumatkalla vilkkaaseen esityksen analysointiin sekä teatterikokemuksen vertailuun.
Etenkin turkulaisten teatterissa kävijöiden kannattaa pitää Grus Grus Teatterin nimi mielessään. Ainakin kahden toistaiseksi nähdyn produktion valossa se vaikuttaisi olevan tae jos ei kirjaimellisesti unohtumattomasta, niin ainakin poikkeuksellisesta teatterielämyksestä.

Artikkelin kuvat © Grus Grus Teatteri

tiistai 11. lokakuuta 2016

Tervetuloa



Tervetuloa Asteroidi K:lle. Matkamme halki elämän, maailmankaikkeuden ja kaiken muun sellaisen alkaa. 

Oman blogin perustaminen on asia, jota vastaan taistelin yli kymmenen vuotta. Näin siksi, että blogien kiivaimpana syntyaikana sellaisen perustaminen tuntui minusta liian suurelta vastuulta ja sitoumukselta. Vastaavia sitoumuksia minulla oli nimittäin tuolloin muutenkin kylliksi, päällimmäisimpänä Kosmoskynä-lehden päätoimittaminen. Myöhemmin muut fandom-projektit ovat tarjonneet kylliksi mahdollisuuksia luovuuteni ilmaisuun. Lisäksi pohdin kuka ylipäätään olisi kiinnostunut kaltaiseni ei-kenenkään mielipiteistä. Ajatus tuntui absurdilta.

Vuosikymmen sosiaalisen median parissa lienee kuitenkin saanut aikaan hitaan muutoksen ajattelussani mitä tulee edellä esittämääni kysymykseen. Olen niin ikään havainnut, että sanottavani jostain asiasta ei läheskään aina mahdu siihen tilaan, mihin sosiaalinen media on tarkoitettu. Kesällä 2016 älypuhelimen hankkimisesta alkanut someaktivoitumiseni sai aikaan sen, että vähitellen tajusin ainoan minulta puuttuvan asian olevan vierastamani oma blogi. Lopulta tulin siihen tulokseen, että paikka pidempiä tekstejä varten voisi olla kätevä.

Blogin nimi sen sijaan oli itsestäänselvyys siitä lähtien kun päätin sellaisen itselleni luoda. Nimen takana on viittaus erääseen Marvel-sarjakuvaan, ja omat kotisivuni, jotka tein itselleni internetin alkuhämärissä vuonna 2000, kantoivat tuota nimeä. Uudistaessani sivujeni layoutin alkuvuodesta 2016 nimi jäi syrjään, mutta sai uuden elämän someaktivoitumiseni myötä muun muassa Tumblrissa, ja nyt myös blogini nimenä.

Tätä kirjoittaessani blogillani ei ole selkeää teemaa, ja vain aika näyttää millaiseksi sen sisältö muodostuu. Toistaiseksi tarkoitukseni on pitää sitä paikkana julkaista pidempiä tekstejäni jos sellaiselle tarve tulee. Tarkoitukseni ei myöskään ole antaa siitä muodostua itselleni uutta kiviriippaa tai sitoutua sisällön tuottamiseen säännöllisin väliajoin. Suomeksi sanottuna myös se, kuinka usein blogini jatkossa päivittyy on jotain, jonka kertoo vain tulevaisuus.


Toivotan joka tapauksessa tervetulleiksi kaikki tälle sivulle eksyneet nykyiset tai ja tulevat lukijat.

Turussa lokakuussa 2016,

Pasi Karppanen