keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Outo, muttei tarpeeksi outo

Kautta Agamotton silmän! Marvelin tulkinta mestarimaagistaan on ensimmäinen yhtiön luoman elokuvajatkumon edustaja, josta olen antanut itselleni luvan innostua. Ollaksemme tarkkoja, se on pitkästä aikaa ensimmäinen elokuvateattereihin saapunut elokuva, josta voin sanoa näin.
Jotain kertoo se, että näin Doctor Strangen jo runsas viikko sitten, elokuvan ensi-iltapäivänä 26.10. Kyseessä olikin ensimmäinen kerta kun tällainen ihme tapahtui. Tarkoitukseni oli kirjoittaa elokuvasta blogaus tuoreeltaan, mutta lienee parempi, että teen niin vasta nyt, jolloin myös spoilereiden väistelijöiden määrä on pienempi. Hahmona vuonna 1963 seikkailunsa sarjakuvissa aloittaneen Tohtori Oudon ei voi sanoa kuuluvan Marvelin ykköskastiin, vaan enemmänkin B-sarjaan, vaikka sillä onkin ollut vuosien varrella USA:ssa oma lehti useampaan kertaan. Näin on ymmärrettävää, ettei hahmo ollut niiden sankareiden joukossa, jotka pääsivät valkokankaalle ensimmäisessä aallossa. Vieläkin huonommin Tohtori Outo on tunnettu Suomessa, jossa se on vakiokasvo ennen kaikkea sivuhahmona muiden sankareiden seikkailuissa. Siinä missä Nick Furyn ja Y.P.K.V.V.:n pakeille on menty kun on tarvittu sotilaallista väliintuloa, on Hämähäkkimies ottanut suunnan kohti tietyn New Yorkissa sijaitsevan talon pyöreää kattoikkunaa kun kuvioissa on ollut riivatuksi joutumista tai muuta okkultista. Marvelin sarjakuvia lukevien keskuudessa Tohtori Oudolla on kuitenkin vannoutuneet faninsa. Onhan kyseessä ilman minkäänlaista epäilyn häivää multiversumin coolein maagi, siistiin punaiseen viittaan pukeutuva charmantti herrasmies, joka New Yorkissa sijaitsevasta talostaan käsin puolustaa meidän todellisuuttamme sitä uhkaavia, meitä suunnattomasti suurempia ulottuvuuksien välisiä vaaroja vastaan. Kun aikanaan kuulin Benedict Cumberbatchin palkatun esittämään Tohtori Outoa, meni itselläni hetki sulatella tietoa ja ihmetellä amerikkalaistuottajien aivoituksia. Toisaalta, jos Keanu Reeves on aikanaan vastannut heidän käsitystään cockney-maagista, niin miksei sitten britti kelpaisi New Yorkin omaksi arkkivelhoksi? Doctor Strange kuvittaa hahmonsa syntytarinan oikein kauniisti, narsisistisesta huippukirurgista ylimielisyyden aikaansaaman romahduksen ja Tiibetin vuoristossa tapahtuvan valaistumisen (juonikuvio joka vuonna 1963 ei uskoakseni ollut niin kliseinen kuin nykyisin) kautta tuntemaksemme Greenwhich Villagessa eläväksi mestarimaagiksi. Doctor Strange on ammattitaidolla tehty Marvel-elokuva ja sellaisena... no, ihan kiva. Se tulee epäilemättä tyydyttämään monia katsojia, etenkin niitä joilla ei ole hahmoon aiempaa tunnesidettä. Yhtälailla siitä pitänevät ne hahmon fanit, jotka ennen kaikkea haluavat nähdä lempisankarinsa osana Marvelin elokuvaperhettä. Itse jäin kaipaamaan elokuvaan enemmän... no, outoutta. Kalmanhuuruista, synkkää lovecraftimaisuutta, josta hahmon sarjakuvaseikkailut ponnistavat. Sillä sitä elokuvassa oli aivan, aivan liian vähän. Huumeisella 1960-luvullahan eräät hahmon fanit ilmeisesti olivat vakuuttuneita siitä, että sen seikkailujen kirjoittajien oli täytynyt itsekin olla aineissa. Näin ei vähemmän yllättäen ollut asian laita. Eräs mahdollinen syy sille, etten vaikuttunut elokuvan visuaalisuudesta, on se, että olin päättänyt katsoa elokuvan turvallisesti 2D:nä. 3D-neitsyyteni on nimittäin yhden katsomiskokemuksen takana, enkä halunnut, että juonen nyansseista nauttiminen hukkuisi säätämiseen lasien kanssa. Mistään tällaisesta ei Doctor Strangessa kuitenkaan ole pelkoa, ja juonellisesti elokuva seuraa uskollisesti liki puhkitallattuja, lukemattomista aiemmista supersankarirainoista tuttuja polkuja. Kaksiulotteista versiota yksiulotteisesta tarinasta katsellessa on tuskallisen selvää monien kohtauksien olevan mukana vain sitä silmällä pitäen, että ne näyttäisivät hyvältä kolmiulotteisina. Niin paljon mukana nimittäin on 2001: Avaruusseikkailun lopun mieleen tuovia tunnelisyöksyjä ja Inception-tyypistä kaupunkikuvan muljauttelua. Benedict Cumberbatch vetää roolinsa läpi kaikkine perusmaneereineen ja ruumiillistaa Stephen Strangen kiitettävän uskottavasti. Niin paljon tämän tulkinnassa kuitenkin on miehen supertähteyteen nostanutta Baker Streetin mestarietsivää, etten elokuvaa katsellessa saanut mielestäni vaikutelmaa Sherlockista, joka esittää Tony Starkia. Cumberbatchin Sherlock-roolihahmoon mielestäni viitataan melko suoraan yhdessä, sinänsä oikein hauskassa kohtauksessa. Vuosien ajan, kun mahdollisuus Tohtori Oudon omasta elokuvasta pyöri uutisissa, mainitsin asiasta puhuttaessa, että Hollywoodissa on jo nyt täydellinen valinta esittämään hahmoa. Ongelmana vain on, että hän valitettavasti esittää jo toista Marvelin supersankaria eli Rautamiestä. Ympyrä on näin tavallaan kiertänyt ympäri. Vastapelurina Cumberbatchilla on elokuvassa kaljuksi maskeeratun Tilda Swintonin esittämä Muinainen, tiibetiläisessä luostarissa majaansa pitävä ja meidän todellisuuden tasoamme vuosisatoja suojellut maagi, jolta Tohtori Outo elokuvan lopussa perii tittelinsä "sorcerer supreme". Vanha tietäjä on elokuvassa siis genderbendattu ja samalla vaihdettu hahmon rotu selittämällä hänen olevan muinaisten druidien jälkeläinen. Se että valkoinen näyttelijä, vaikka sitten nainenkin, esittää alun perin aasialaista hahmoa, on vähemmän yllättäen herättänyt närää, eivätkä sosiaaliset oikeudenpuolustajat tässä tapauksessa kokonaan väärässä olekaan. Itseäni Swintonin roolityössä häiritsi eniten se, että hän vaikuttaa elokuvassa ennen kaikkea eksyneeltä. Tilda Swintonilla on elokuvan Orlando (1992) kautta syntynyt, hämmentävänkin kestävä asema ei-binäärisen sukupuoliajattelun ikonina. Doctor Strangessa Swinton tekee kykyineen parhaansa, mutta vaikuttaa yhtä neuvottomalta tai väärässä elokuvassa olevalta kuin toinen laatunäyttelijä Gwyneth Paltrow Rautamiehen käsipuolessa. Näiden kahden näyttelijän roolisuoritusten varaan Doctor Strange sitten rakentuukin. Sivuhahmoiksi elokuvassa nimittäin jäävät niin sankarin pakollinen tyttöystävä (Christine Palmer), kiintiöpahis Kaecilius (Mads Mikkelsen) CGI:nä tuotettu Dormammu (myös Benedict Cumberbatch muuten) kuin tiibetiläismunkki-hyviksetkin. Sanattoman, mutta sitäkin oleellisemman roolityön tekee monen fanin sydämen epäilemättä varastava levitaatioviitta. Supersankarielokuvien ikuinen riippa- ja kompastuskivi eli supersankarin pukuun sonnustautuminen hoidetaan elokuvassa sivumennen sanoen kiitettävän hienovaraisesti. Tuntemamme Tohtori Oudon habitus rakentuu palanen kerrallaan niin luonnollisesti, että kaltaiseni, aiheen lukemattomia tulkintoja nähneen ja aika ajoin epätoivoon vaipuneen fanin on pakko nostaa hattua. Doctor Strange onnistuu siinä mihin elokuva on todennäköisesti pyrkinytkin, eli nimihahmonsa siirtämiseen osaksi Marvel-elokuvajatkumoa. Elokuvasta löytyy viittaus tulossa olevaan Ikuisuuden rautahanska -rymistelyyn, kuten muistakin viime aikojen Marvel-tuotteista. Luvassa ovat kosmiset turpakäräjät vailla vertaa.